>Pitkänperjantain mietteitä

>Hyvää pääsiäistä!

Laiskaa pitkää perjantaita vietetään. Karitsa mehevöityy marinadissaan. J istuu kun tatti koneen ääressä ‘luolassaan’, Eevi viihdyttää itseään repimällä jotain lelua ja minä bloggailen. Olen lumoutuneena seurannut lumen sulamista ja kevään etenemistä.

Viime viikon aikana on saatu esimakua siitä miltä tuntuu omistaa nöffi. Siis kuraa alkaa valua sisään aika tiivaaseen tahtiin. ‘Eevin’ auton takapenkki (olemme sopineet että käytämme kesäaikaan Eevin kuljettamiseen sitä autoa jossa löytyy ilmastointi, nöffille ehkä kivempi vaihtoehto.. Vaikka vielä ei ole kesä, niin se lähestyyyyyyy!!!) on ihan kurassa. Onneksi sentään on toiselta puolelta muovitettu picnic-viltti suojaamassa edes vähän. Karvaa Eevi on tiputtanut jo pitkään, joten siihen ollan jo totuttu. Kuolaaminenkin on jo alkanut. Nöffin kolme pahaa puolta: kura, kuola ja karvat. 🙂

Viime kerralla kerroin että minulla on uusi elämä alkamassa, minut on hyväksytty koulutukseen!! Olen pitkään haaveillut suorittavani elämäntaidon valmentajan ammattitutkinnon ‘sitten joskus’. Tämä on ollut oikeastaan jopa ihan itsestään selvää. Olen itse saanut valtavasti apua ammattivalmentajalta. Minusta on jo pitkään tuntunut että elämäntehtäväni on auttaa muita jotka voivat huonosti. Kuulen lähes päivittäin ihmisistä jotka voivat huonosti työssään, mutta se on niin tavallista että sen katsotaan olevan normaalia. Mielestäni näin ei pitäisi olla!

Olin muutama viikko sitten tilaisuudessa jossa mm. kerrottiin tästä koulutuksesta. Siitä sain sitten kimmokkeen että on aika lähettää hakemus. Seuraavana päivänä päätös vaan vahvistui. Viime viikolla sain sitten tiedon että minut on hyväksytty koulutukseen joka alkaa syksyllä! Nyt on vain yksi mutka matkassa: raha.. Koulutuksen järjestää yksityinen taho, Suomen ensimmäinen ja tunnetuin. Tietääkseni julkisella puolella ei ole mahdollista, ainakaan vielä, opiskella tätä alaa. Joten itsestäänselvää että koulutus maksaa.

Minä olen vakuuttunut että rahoitus järjetyy tavalla tai toisella.

Aiemmin olin hyvin varovainen kertomaan keskeneräisistä asioista jopa lähipiirilleni. Tämä on kuitenkin asia jota en halua salailla. Mietin ja pyöritin mielessäni pitkään kertoako, ja päädyin siihen että eihän minulla ole mitään menetettävää. Uusi elämäni, uudet ajatusmallit ja kaikki itsetutkiskelu on opettanut minua niin valtavasti. Koen että voin sanoa olevani todella onnellinen. Jos on huono päivä, osaan nykyään jopa aika usein kääntää mieleni hyväksi. Koen että olen oppinut paljon olennaisia, onnellisen elämän rakennuspalikoita.

Näin täällä tänään.. Kohta ruuanlaiton kimppuun!

ps. Huomenna minulla on syntymäpäivä. Täytän 36!!!