Olen lannistuneena seurannut ympäristössäni vellovaa pahan olon aaltoa. Meinasin ensin kirjoittaa seuranneeni sitä järkyttyneenä, mutta todellisuudessa en ole enää edes järkyttynyt, olen lähinnä alistunut. Toki työni on sellaista että kohtaan monesti ihmisen kun hän on heikoimmillaan, mutta työnikin ulkopuolella kohtaan paljon ihmisiä jotka voivat huonosti.
On tunnollisia ihmisiä jotka haluavat tehdä työnsä hyvin, mutta siihen ei anneta mahdollisuutta vaan pitää tehdä hutaisemalla hyvää. On ihmisiä jotka haluavat tehdä töitä mutta töitä ei ole tai työt menevät muille. On ihmisiä jotka kaipaavat sitä ystävää kulkemaan rinnalleen. On ihmisiä jotka eivät tiedä mitä haluaisivat tehdä ja suurta oivallusta odotellessa he vaan kuluttavat aikaa. On ihmisiä jotka paikkaavat suurta tyhjiötä sisällään ostelemalla tavaraa ja on ihmisiä jotka mielummin satuttavat itseään kun uskaltavat katsoa totuutta silmiin.
Me elämme yhteiskunnassa jossa meidän tulisi itse palvella itseämme. Ihmiset kaipaavat kuitenkin inhimillistä kontaktia ja toivovat salaa että joku ottaisi taakan heidän harteiltaan. Toivovat että joku muu tulisi ja kertoisi miten tehdä ja miten olla. Kun itse olin huonossa kunnossa suurin, lähes ainut, toiveeni oli että kunpa joku tekisi jotain.
Mutta… Se joku on minä itse. Minun pitää tehdä jotain. Minun pitää oppia pyytämään apua, minun pitää itse ottaa vastuu ja minun pitää luottaa itseeni. Ei ole ketään joka tekee minun puolesta, vaan minun on itse opittava että minä olen se joku.
Minä uskalsin hakea apua. Sain apua, jopa hyvää sellaista. Pidän itseäni lähes lottovoittajana, sillä olen oivalanut niin paljon ja olen oppinut vielä enemmän. Olen oppinut että minä itse päätän miten haluan elää. Minä itse päätän elämäni suunnan. Minä itse päätän haluanko nähdä ne murheet ja vaikeudet, vai valitsenko toisen suunnan. Katsonko niitä valoisia puolia.
Itse havainnoin arjen pieniä helmiä, yritän löytää jotain positiivista kaikessa. Hyvinvoinnin trendi on tänä päivänä voimakkaasti tätä vastaan. Nykyään tuntuu että kaikki positiiviseen viittaava alkaa olla todellisuuden kieltämistä. Mutta minä en usko siihen. Toki elämässäni on vaikka mitä joka menee täysin päin mäntyä. Ja tänä vuonna sitä p…aa on satanut niskaan enemmän kun koskaan. Olen kohdannut pahimmat pelkoni ja vielä roppakaupalla sellaisiakin joita en edes osanut pelätä. Silti olen edelleen positiivinen. Uskon parempaan. Tiedän että minä selviän tästä. Mutta olen myös oppinut pyytämään apua. Ja kun uskallan pyytää, myös saan sitä. Joku todellakin tekee jotain.
