Tänään luin Hesarista mielipidekirjoituksen siitä kuinka kirjoittaja oli kuntosalilla seurannut ryhmää isokokoisia, vahempia naisia, jotka vitsailivat omasta ylipainostaan ja nauroivat päälle. Kirjoittaja jäi miettimään sitä kuinka hän tunsi myötähäpeää kun naiset pilkkasivat omaa ylipainoaan. Niinpä.. Olen itsekin käyttänyt huumoria selvitäkseni vaikeista tilanteista. En ole kaikista ketterin tyyppi ja olen monesti heittänyt vitsin tyyliin “köntys tulee” keventääkseni tunnelmaa vähän nolossa tilanteessa. En silti koe että olisin pilkannut itseäni tai tehnyt itsestäni vitsin.
Ehkä joku tuntee myötähäpeää lukiessani tekstejäni. En tiedä. En oikeastaan edes välitä. Minä en ole mikään vitsi enkä minä ole mielestäni nolo. Tavoitteeni on oppia hyväksymään itseni sellaisena kun olen. Toissijainen tavoitteeni on että pudottaisin painoa, mutta haluan tehdä sen siksi että se helpottaa elämääni monella tavalla ja siksi että painonpudotuksen myötä riskini sairastua ylipainon aiheuttamiin sairauksiin vähenee. Uskon oman itseni kohdalla että suurin syy ylipainooni löytyy ns. korvien välistä. Tästä syystä uskon että on tärkeää että opin hyväksymään itseni täysin ennen kun voin pudottaa painoa pysyvästi.
Minulla on myös kolmas syy siihen että tuon oman ylipainoni blogini lukijoiden silmien alle. Uskon (tai oikeastaan tiedän) että minun kirjoitukseni auttavat monia muita ylipainoisia, tai jonkun muun omaan itseensä liittyvän häpeällisenä kokemansa asian kanssa kamppailevia. Kun tuon oman häpeäni päivänvaloon pikkuhiljaa häpeä katoaa. Valossa pelottavat asiat muuttuvat vähemmän pelottaviksi kun hämärän suojissa. Eilen auringonvalo valaisi päivääni ja nautin marraskuisen luontokävelyn aiheuttamasta hyvästä olosta enkä pelännyt yhtään ottaa paria selfietä kauniilla rannalla. 🙂
