30. September 2020 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

IMG_20200828_215735
Minun pitäisi olla nukkumassa, mutta heräsin johonkin ja enkä saa enää unta. Mielessä pyörii asiat joihin en pysty vaikuttamaan. Mieleni on ylikuormittunut ja tässä stressaantuneessa tilassa kaikki kulminoituu pienen pieneen työongelmaan, johon minä en voi vaikuttaa. Kukaan ei ole tehnyt mitään väärää, kyseessä ei ole mikään suuri ongelma, eikä tämä asia saisi tällaisia mittakaavoja mielessäni ellei elämässäni olisi samaan aikaan tapahtumassa suuria (positiivisia) muutoksia.

Ehkä tässä pitää hieman avata tilannetta lisää. Olen hyvin tunnollinen työntekijä ja olen nopetempoinen tekijä. Jos eteeni tulee ongelma pyrin ratkaisemaan sen ja menen eteenpäin. Jos en pysty vaikuttamaan tilanteeseen turhaudun. Pyrin sopeutumaan, mutta jos olen ylikuormittunut menen täysin lukkoon ja jään jumittamaan tuohon ongelmaan, jota en pysty ratkaisemaan. Normaalissa tilanteessa en reagoisi asioihin jotka nyt muodostuvat valtavan kokoisiksi vuoriksi, joita minulla ei ole mahdollisuutta ylittää. Tiedän että jos vaan pysähtyisin odottamaan rauhassa että asia ratkeaa, ongelmaa ei olisi, mutta tässä ylitunnollinen luonteeni kääntyy minua vastaan.

Tämä tilanne on todella outo kun toisaalta pystyn täysin loogisesti tarkkailemaan tilannetta ikään kuin oman itseni ulkopuolella, vuosien terapia tuottaa tulosta, mutta silti istun viiden jälkeen aamuyöstä naputtelemassa tätä tekstiä. Sisäinen minä ei tottele analyyttistä ja loogista minää, sillä minähän olen nopeatempoinen ongelmanratkaisija.

Kirjoitan tätä tilannetta auki itselleni ja toivon että kirjoitettu teksti saa minut rauhoittumaan ja nukahtamaan. Kirjoitan tämän tekstin julkiseen blogiini siksi, että luulen että minä en ole ainut joka aika ajoin kamppailee oman persoonansa kanssa ja joka toimii epäloogisesti tilanteissa jotka eivät oikeastaan ole suuressa mittakaavassa kovinkaan merkittäviä ongelmia.

Teen työtä hyväksyäkseni omat heikkouteni ja olen purkanut omia suojamuurejani kerros kerrokselta. Mitä pidemmälle pääsen, sitä voimakkaammammin kuvaan tulee armollisuus itseäni kohtaan. Opin hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen, ehkä jopa niin että suurimmat heikkouteni ovat suurin vahvuuteni. Minulla on vielä matkaa enkä usko (tai toivo) olevani koskaan valmis, mutta kiitollisena jatkan matkaa jokaisesta oivalluksesta jotain oppimeena.

Nyt menen jatkamaan uniani ja uskon että herään aamulla hieman rauhoittuneena ja hyväksyen sen että nyt minun tulee vaan odottaa rauhassa. Ongelmat ratkeavat aikanaan.

Comments closed.

%d bloggers like this: