Olen hyvä sinnittelemään. Olen monta kertaa mennyt voimavarojeni ja jaksamiseni yli enkä ole luovuttanut ennen kun on ollut pakko. On tavalla tai toisella tullut seinä vastaan eikä siitä ole päässyt yli eikä ympäri. Olen luovuttanut vasta kun on ollut pakko. Seuraukset eivät ole aina olleet kovinkaan kauniit..

DSC_1931

Tiedän että olen oppinut paljon viime vuosina. Olen oppinut tuntemaan itseni, tiedän mistä pidän ja tiedän mistä en pidä. Tiedän milloin alan olla yliväsynyt ja tiedän jopa jollain tavalla missä menee jaksamiseni rajat. Olen oppinut, pakotettuna, pyytämään apua. Olen jopa oppinut, välillä, ottamaan vastaan apua kun sitä tarjotaan. Silti en ole vielä oppinut ettei minun tarvitse sinnitellä.

Minulla diagnostisoitiin talvella 2016 “F33.2 Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita”. Pelottavan kuuloinen diagnoosi. Olen elänyt tuon diagnoosin kanssa kohta kolme vuotta. En kuitenkaan halua sanoa että olen sinnitellyt. Olen saanut hoitoa joka on sopinut minulle ja olen myös itse hoitanut sairauttani. Olen hyvän hoidon ansiosta jaksanut yllättävän hyvin, vaikka elämä on välillä heitellyt vaikeitakin mutkia matkaan. 

Viime kesänä aloin huomata merkkejä siitä että nyt voimat alkaa olla lopussa. Kevät ja alkukesä ovat usein minulle niitä vaikeimpia aikoja vuodessa joten en ollut kovin huolissani. Lääkärini määräsi minut silti lepäämään ennen lomaa ja minä tottelin. Lepäsin, lomailin ja nautin täysillä kesästä. Palasin elokuussa töihin iloisena, mutta huomasin että minä en jaksa ihan niin hyvin kun yleensä loman jälkeen. Olin edelleen hyvinvoiva, mutta tiesin etten ole ihan niin hyvinvoiva kun minun pitäisi olla.

Tämä syksy on ollut hyvin tapahtumarikas. Elämässäni on tapahtunut paljon hyvää ja olen ollut todella onnellinen. Työssäni olen viihtynyt hyvin ja tuntuu että olen täysin oikeassa paikassa. Sitten tapahtui jotain. Sinäänsä ei mitään vakavaa eikä mitään mullistavaa. Mutta sen ansiosta sain ajatuksen että nythän minä voin levätä. Minun ei tarvitse sinnitellä niin pitkään etten enää jaksa mitään. Tein päätöksen ja varasin ajan lääkärille. Sekä lääkärini että terapeuttini olivat jo aiemmin vilauttaneet mahdollisutta sairauslomaan. En vaan halunnut kuunnella. Tuntui että minun pitää sinnitellä. Mutta yhtäkkiä minun ei tarvitsekaan…

Olen nyt neljä viikkoa levännyt. Tätä kirjoittaessa näyttää siltä että palaan töihin neljän viikon kuluttua. Jos olen tarpeeksi terve. Olen harjoitellut vain olemaan. Tekemään kivoja asioita ja olemaan tuntematta syyllisyyttä. Juuri nyt olen väsynyt ja tuntuu etten jaksa oikein mitään. Mutta se ei haittaa sillä minun ei tarvitse.

Tunnen todella monta hyvää sinnittelijää. Ja tiedän että tuntemattomia sinnittelijöitä on moninkertainen määrä. Uskon että meitä on pelottavan monta. Jotenkin tuntuu helpommalta sinnitellä kun luovuttaa. Mutta tiedättekö mitä.. Se vaihtoehto ei ole niin hyvä. Joten toivoisin että mahdollisimman moni sinnittelijä pysähtyisi hetkeksi pohtimaan onko sinnittely asia jossa haluat olla hyvä. Minä veikkaan ettet halua. Sillä se vaihtoehto ei todellakaan ole hyvä! Minä haluan elää, olla läheinen, ystävä, puoliso, ihminen, työntekijä. Haluan jaksaa tehdä töitä, elää elämääni ja levätä sopivassa suhteessa. Joten aion harjoitella elämää ilman sinnittelyä.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published.

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

%d bloggers like this: