>Pienet askeleet

>Olen monen monta kertaa maininnut sairauteni ja toipumiseni. Olen kerta toisensa jälkeen päässäni kirjoittanut tekstiä siitä, mutta en vielä ole saanut mitään aikaiseksi. Ehkä nyt onnistaa? Tämän kirjoittaminen on itselleni tärkeää ja koen että tämä on tehtävä..

Olen aina ollut kiltti tyttö. Tehnyt kaiken niinkun ‘pitää’. No, mitä nyt muutin pois opiskelupaikkakunnaltani ennen kun ehdin valmistua. Tosin paikkasin sen myöhemmin ja valmistuin työni ohessa. Olin juuri täyttänyt 25 kun sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Siitä työstä irtisanouduin tänä syksynä.

Tein paljon töitä ja pitkää päivää. En kieltäytynyt mistään. Työni olivat toisistaan hyvinkin poikkeavat. Opin paljon, pidin työkavereistani ja työssäni oli paljon hyvää. Oli ajanjakso kun matkustin todella paljon. Jossain vaiheessa aloin tuntea että kaikki ei ole hyvin. En välittänyt siitä, tein töitä ja vapaalla yritin unohtaa työni. Sain työssä ison projektin hoitaakseni. Samalla hoidin myös entisiä töitäni. Projektini oli julkaisua vailla lähes valmis kun eräänä sunnuntaina istuin kotona työläppäri sylissä ja itkin koko päivän. Olin ihan lopen uupunut.  Eräs ystäväni pakotti minut hyväksymään tosiasian että en ollut terve. Seuraavana päivänä tilasin ajan lääkäriin. Projektin julkaisu oli samalla viikolla. Sain rauhottavia lääkkeitä (minä, joka aina olin vastustanut lääkitystä hyvinkin voimakkasti) ja selvisin siitä viikosta. Sen jälkeen jäin sairauslomalle. Olin poissa lähes neljä kuukautta. Palasin työhön osa-aikasairauslomalaisena ja tein puolta päivää. Vanha työni oli jäänyt pois ja sain jatkaa niitä töitä mihin projektini oli liittynyt. Palattuani täys-päiväiseksi tuntui hyvältä jonkin aikaa. Tein kovasti töitä ja olin tyytyväinen. Sitten menin lomalle ulkomaille. Palattuani sieltä romahdin taas. En tiennyt miksi. Olin tällä kertaa poissa noin kolme kuukautta.

Palattuani takaisin sain apua ja sparrauskumppanin. Työ tuntui taas hyvälle. Meni muutama kuukausi. Syksyllä tuli yt-neuvottelut. Minut siirrettiin toisiin tehtäviin. Olin ensijärkytyksen jälkeen hyvinkin positiivinen ja tosissani päättänyt antaa kaikkeni. Meni vähän aikaa ja taas alkoi alamäki. Jäin huhtikuussa sairauslomalle. Elokuussa irtisanoin itseni ja lokakuun alusta olen ollut työtön.

Olen saanut hyvin paljon asiantuntevaa apua prosessin aikana. En muista tarkkaa diagnoosiani, mutta masennusta ja työuupumusta tämä kai on. Olen tavannut useita psykiatreja, psykologeja ja lääkäreitä. Olen saanut lääkitystä ja käynyt terapiassa. Olen käpertynyt kotiin, olen ollut sosiaalinen, olen juhlinut, olen itkenyt, olen puhunut, olen urheillut, olen tehnyt kaiken mitä keksiä voi. Silti en ymmärrä miksi näin tapahtui minulle. Tiedän syitä tähän ja tiedän osittain missä meni pieleen. Tiedän että en voi syyttää itseäni enkä ketään muuta tästä. Olen antanut anteeksi itselleni, muille ei ollut anteeksi annettavaa. Läpi tämän koko prosessin olen syyttänyt itseäni ja syyllistänyt itseäni tästä. Miksi en jaksanut?

Irtisanoutumispäätös oli enemmän kun raskas, mutta täysin oikea. En ole päivääkään katunut. Olen surullinen siitä että näin kävi. Olen ollut katkerakin, mutta katkeruus ei kuulu minun luonteenpiirteisiin joten siitä olen päässyt yli. Uskon että tähän on syy. Uskon että opin tästä paljon ja että joku kaunis päivä voin auttaa muita jotka ovat samassa tilanteessa kun minä itse olin.

Minulla sairastuminen on tuonut mukanaan suuria elämänmuutoksia. Olen niistä enemmän kun kiitollinen. Olen todella kiitollinen kaikille jotka ovat tukeneet minua tämän prosessin aikana. Kiitos avomieheni J, vanhempani, ystäväni Sara, B, Ia, Anna, työkaverini, Heidi, Mia, L, elämäntaidonvalmentajani Anne ja monet, monet muut jotka nyt unohdan.

Tätä tekstiä en kirjoita blogini lukijoita varten, vaan itseäni varten. Osittain myös läheisiäni varten, joiden tiedän seuraavan tätä. Olen paranemassa johonkin niin paljon parempaan kun se missä sairastuin. Tämä prosessi, sairaus, on ollut uskomattoman rankka. On ihmisiä jotka eivät ymmärrä. Olenhan koko ajan ollut iloinen ja ‘normaali’ itseni. Kuitenkin monet läheiseni ovat nähneet täysin toisen puolen. Osa sairautta on tietty se että yrittää piiloutua jonkin maskin taakse. Yrittää näyttää että kyllä minä jaksan.. Vaikka se viekin kaikki mehut ja sen jälkeen itketään ja nukutaan viikko haluamatta tehdä yhtään mitään muuta.

Olen tänä syksynä huolestuneena seurannut uutisia. Aina välillä pilkahtaa esiin uutisia jossa aistii ihmisten huonon olon. Toivoisin että yhteiskunta oppisi ymmärtämään että masennus ja työuupumus ovat todellisia sairauksia, joita kukaan ei halua kokea. Nämä ovat sairauksia joissa sairastunut syyttää itseään koko ajan ja suuri määrä energiaa kuluu itsesyytöksiin.

Kiitos puheenvuorosta. Ehkä blogini nimi on entistä selvempi. Parantumiseni on ollut pieniä vauvanaskeleita. Nimen lanseerasi itse asiassa hyvä ystäväni sairastumiseni alkuvaiheissa. Minä paranen, pienin askelin…

Kategoriat Pienet askeleet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

  • Mirka on >Pienet askeleet>Hei,Vähän sattumalta löysin blogisi ja olen leskellut sitä sieltä täältä. On tosi hienoa, että olet halunnut kirjoittaa kaikesta, mitä olet käynyt läpi. Meitä on niin monia samojen asioiden kanssa painivia. Itse olen joutunut hyppäämään sivuun jatkuvan suorittamisen kehästä viime syksynä kun aloin oireilla ihan fyysisesti. Pakko, pakko, täytyy, täytyy, kiire, kiire - tuntuu, että sitä vaan on maailma täynnä nykyään. Itse olen löytänyt tosi paljon apua käsillä tekemisestä. Siitä, että saa ihan oikeasti jotain konkreettista aikaan olkoon se sitten mitä tahansa. Ja lupa on levätä silloin kun siltä tuntuu, vieläpä ilman huonoa omatuntoa.
  • Pia on >Pienet askeleet>Tack Sara och Ia! Kiitos Anni!Kiitos myös RuusuLiisa joka kommentoit tätä toisessa tekstissä. Tämä teksti oli tarkoitettu kenelle vaan. Kirjoitin sitä oman itseni vuoksi, mutta jos joku muu saa siitä jotain irti, hyvä vaan. :)
  • anni on >Pienet askeleet>*hali*Kiitos!Vaikka puheenvuorosi oli tarkoitettu läheisillesi, eräs täällä sai siitä paljon.Kiitos siitä!Rauhaa!!!!
  • Anonymous on >Pienet askeleet>Jag är så glad att du hittat din väg. Det är inte enkelt att ta reda på vem man är och vad man vill, men du har vågat göra det. Den vägen är inte lätt att gå, och inte alltid rak eller lättnavigerad, men så länge du vet - du minns - vem du är, inte vem folk vill göra dig till, så går det. Ia
  • Anonymous on >Pienet askeleet>Paras pikkujoululahja oli lukea tekstisi. Olen niin iloinen puolestasi, koska olet selvästi ottanut aika montakin pientä askelta eteenpäin! Välillä taas tulee askeleita taaksepäin mutta mutta, kun olet päässyt näin pitkälle pahin on vaihe on jo käyty läpi. Oikein ihanaa joulunodotusta Eevin ja J:n kanssa, hellitkää ja lellitkää toisianne, rakkaus se vasta haavoja parantaa!! Sara