02. November 2018 · Comments Off · Categories: Mielenterveys, Pienet askeleet

Paljon on sattunut ja tapahtunut sitten edellisen kirjoituksen. Tärkeimpänä ehkä se että ole vihdoinkin lopettanut sinnittelemisen. Jäin muutama viikko sitten sairauslomalle ja näillä näkymin se jatkuu marraskuun loppuun. Onneksi en palanut loppuun, tuli vaan tapahtuma joka muistutti minua siitä että minä sairastan kolmatta vuotta vakavaa masennusta ja vaikka oireet ovat pysyneet hyvin hallinnassa sairaus on silti olemassa.

DSC_2154

Ensin tuntui täysin mahdottomalta lopettaa sinnittely ja kalenteria katsoessani yritin vakuuttaa itselleni että minua tarvitaan töissä ja etten minä voi jäädä pois kun on niin paljon kaikkea mitä juuri minun pitäisi tehdä. Toki, on työpanokseni tärkeä ja varmasti töissä on asioita jotka odottavat minun paluuta, mutta kyllä kaikki tärkeä järjestyy ja minä en ole korvaamaton. Olen sulkenut työpuhelimen, ottanut pois sähköpostiapin työpuhelimesta ja poistanut itseni työhön liittyvästä FB ryhmästä. Olen oikeasti onnistunut jättää työt pois mielestäni ja olen keskittynyt henkilökohtaisiin asioihin.

Koska elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikki yleensä yhtä aikaa rakas koirani loukkaantui pari viikkoa sitten ja se leikattiin viime viikolla. Oman vointini lisäksi on ollut paljon huolta ja murhetta koirastani. Nyt tilanne näyttää paremmalta ja koira voi olosuhteisiin nähden hyvin. Minä keskityn omaan vointiini. Välillä on hyviä päiviä ja välillä on vaikeampia päiviä.

Minä olen ollut hyvin avoin omista sairauksistani ja olen avoimesti kirjoittanut vaikeista asioista. Saan usein kuulla että olen rohkea ja vahva. Olen yrittänyt omalla esimerkillä näyttää että ei tarvitse hävetä vaikka sairastaa, vaikka on heikko tai vaikkei jaksa sinnitellä. Mutta en minä ole näyttänyt koko totuutta. Minullakin on asioita joita en kerro, tunteita joita en näytä ja hetkiä jolloin itken epätoivoisena ja haluan vaan kadota. On asioita jotka haluan pitää vain läheisimpien tietona, on asioita joita en halua näyttää enkä halua että kaikki tietävät minusta kaiken. Olen oppinut hyvin nuoresta esittämään että kaikki on hyvin vaikka olen täysin rikki sisältä. Minä olen koko ikäni osanut sanoa että kyllä minä pärjään, vaikken pärjää.

Olen pohtinut sitä ettei Facebook tykkäys tai kommentti ole sama asia kuin että kysymme miten voit. Kuin että vaivaudumme lähettämään yksityisviestin tai soittamaan. Tai sitä että kysymme voinko jotenkin auttaa.

Olen saanut paljon tukea ja apua, olen itse ilmoittanut että haluan vetäytyä. Mutta samalla olen miettinyt miten moni läheinen on ollut hiljaa. Kyllä minä pärjään, mutta olisi ehkä kuitenkin kiva että lähetät viestin jossa kerrot että olen mielessäsi.  Onneksi minä olen harvinaisen onnekas sillä on niitä jotka näkevät kulissien taakse. Puolisoni vetää minut lähemmäs kun yritän karata haluaksesta. Hän silittää päätäni kun itken ja hän kuivaa kyyneleeni kerta toisensa jälkeen.

Olen surullinen kaikkien niiden puolesta jotka ovat yksin, joilla ei ole niitä jotka näkevät kulissien taakse. Niillä joilla ei ole ketään. Minä haluaisin jaksaa enemmän, mutta minä olen vain yksi ihminen ja minäkin olen rikki. Mutta jos me ponnistelisimme ja lähettäisimme edes yhden viestin tai soittaisimme edes yhden puhelun…

Comments closed.

%d bloggers like this: