Kolme vuotta sitten elin keskellä elämäni suurinta kriisiä. Eteenkin tammikuu 2016 on jäänyt mieleen todella synkkänä ja mustana. Masennukseni aktivoitui ja sain diagnoosin joka edelleen roikkuu mukana. Ulospäin esitin pärjäävää ja kävin töissä jossa tein vaativaa asiakaspalvelutyötä päivittäin. Facebookiin olen tasan kolme vuotta sitten päivittänyt:
“Käytiin katsomassa kun meri jäätyy. Oli aivan uskomattoman kaunista, Harmi kun ei ole kunnon kameraa jolla sen olisi saanut taltioitua.
We went to the beach to watch the ocean freeze (it’s -20 here) and it was breathtakingly beautiful. Too bad I don’t have a good enough camera to capture it properly.”
Muistan edelleen tuon upean näyn ja sen miten nautin tuosta hetkestä. Vaikka maailmani oli ihan musta, pystyin silti nauttimaan kauniista hetkistä. Koira ja luonto olivat tuolloin erityisen tärkeitä. Hetken lepoa kaikisesta raskaasta.
Tänään voin paljon paremmin. Elämäni on muuttunut valtavasti tuosta hetkestä ja vaikka masennus on päivittäin läsnä elämässäni se ei hallitse elämääni samalla tavalla kun se teki kolme vuotta sitten. Mutta kun katson tuota kuvaa ja muistan tuon hetken en voi olla ihmettelemättä miten sitkeä minä olen ollut. Enkä vaan minä vaan ihmiset yleensä. Monet elävät tilanteissa jotka ovat sietämättömiä ja silti löydämme iloa, naurua ja kauneutta.
Hoidan masennustani tarkalla korvalla. Pyrin olemaan aktiivinen jos vaan suinkin jaksan ja pyrin tekemään asioita joista saan nautintoa. Mutta minä vietän myös todella paljon aikaa “tekemättä mitään”. Istun sohvannurkassa koneella pelaamassa jotain aivotonta nettipeliä ja annan mielen levätä. Yritän kuunnella jaksamistani ja jos tuntuu että nyt on todella huono päivä niin minimoin aktiviteetit ja kieltäydyn kivoistakin asioista. Joskus on pakko jaksaa vaikkei jaksaisikaan ja silloin yritän löytää aikaa palutumiselle niin pian kuin mahdollista.
Pinnalla näytän usein iloiselta ja hyvinvoivalta ja minä todella olen sitä usein. Kaikella on kaksi puolta. MInä valitsen tarkoituksella sen että pakotan välillä itseni jaksamaan. Sen avulla jaksankin melko paljon. Masennuksia on monenlaisia. Ymmärrän hyvin että monelle masennus merkitsee sitä että ei jaksa edes näytellä hyvinvoivaa. Minä näyttelen välillä, mutta sen ansiosta saan myös paljon aidosti hyviä hetkiä ja jaksan taas vähän paremmin. Päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan mennään eteenpäin. Luovuttaa en aio! Sen olen velkaa itselleni kolmen vuoden takaa. Sille minälle joka jaksoi järkyttävän olon keskellä viedä koiransa lenkille ja nauttia kauniista luonnonilmiöstä. Olen todella ylpeä itsestäni! Tämä ei tarkoita että vähättelen niitä jotka eivät jaksa. Päin vastoin. Haluan kuitenkin näyttää että se voi olla myös toisenlaista. Masennus on kamala sairaus ja se imee itseensä kaiken toivon. Siksi minä taistelen, en vaan suostu luovuttamaan!!!