#jesuismielenterveyskuntoutuja, osa 2

Reagoin eilen Mielenterveysbarometrissä esiintyviin väittämiin jonka mukaan vajaa viidennes väestöstä pelkää mielenterveyskuntoutujaa eikä halua mt-kuntoutujaa naapurikseen. Barometrissä oli mukana paljon muutakin mielenkiintoista ja tärkeää asiaa. Eilinen reaktio oli vahva sillä minä elän ja teen töitä tässä maisemassa toisin kun suurin osa väestöstä. Omilla FB-sivuillani syntyi jonkun verran keskustelua asiasta ja niissä tuotiin esiin sitä miten kysely on tehty ja myös se mitä mielenterveyskuntoutuja tarkoittaa.

Sekä minä että toinen paikalla ollut kokemusasiantuntija VTT Päivi Rissanen reagoimme voimakkaasti juuri noihin väittämiin ja prosenttilukuihin. Tämä koska asia on meille henkilökohtainen. Barometrin teema oli tänä vuonna työelämä ja mielenterveyskuntotujien asema työelämässä. Ja eteenkin se miten työssä sairastuvia tuetaan ja miten heihin suhtaudutaan.

Tämä aihe on minulle myös henkilökohtainen. Sairastuin itse työssä työuupumuksen ja ahdistuksen kautta masennukseen. Olen myös parhaillaan työelämässä vaikka minulla on diagnoosi vakava masennus aktiivisena. Minulla on paljon kokemustietoa siitä miten olla työelämässä ja kohdata mielenterveysongelmia. Ensimmäisellä kerralla kaikki meni pieleen ja siitä tuli vakava kierre joka johti pitkien sairauslomien jälkeen siihen että jättäydyin pois työelämästä ja vaihdoin alaa kokonaan. Toisella kerralla, nyt, olen elävä esimerkki siitä mitä voi tapahtua kun kaikki menee oikeen. Olen vakavasti sairas, mutta joudun itsekin välillä tarkistamaan Kanta.fi:stä mikä diagnoosini nyt tällä hetkellä on. Ja kyllä, kävin tarkastamassa. Siellä se edelleen on. Vakava masennus, perässä lukee tosin osittain toipunut.

Syy siihen miksi reagoin eilen niin vakavasti oli se että tuo stigma, että mielenterveyskuntoutujat ovat pelottavia, tarkoittaa käytännössä sitä että ihminen jolla menee vähän liian lujaa tai joka huomaa väsyvänsä ei välttämättä uskalla hakea apua ajoissa. Hän sinnittelee ja sairaus ehtii mennä vakavaksi ja sitten ei ole vaihtoehtoja. Siitä voi seurata että ei enää pääse sängystä ylös, että ei jaksa peseytyä eikä syödä eikä juuri mitään muutakaan. Koko maailma on musta. Olen ollut siinä maailmassa. Se on hyvin pelottava paikka.

Tuo stigma/leima/pelko tekee sen että nuori joka kamppailee mielenterveysongelmien kanssa kokee olevansa huonompi kun muut. Miten hän voi koskaan löytää voimia ponnistaakseen ylös sängystä jos hän kokee olevansa pelottava ja ei-toivottu naapuri?

Sanoilla on valtaa. Mutta miksi sanasta mielenterveys on tullut peikko? Meillä kaikilla on mielenterveys. Välillä voimme paremmin, välillä huonommin. Jotkut sairastuvat mieleltään, toiset sairastavat suolistosairautta. Miksi toista kannustetaan ja toinen kokee vähättelyä ja syrjäytymistä?

Tämä asia on minulle niin tärkeä että laitan itseni jatkuvasti likoon. En minä nauti siitä että postaan kuvia itsestäni, siitä että kirjoitan henkilökohtaisia tekstejä blogiin, siitä että kannustan työssäni kuntoutujia jaksamaan, siitä että annan haastatteluja joista klikkiotsikoiden kautta tehdään mediaseksikkäitä, siitä että olen kun terrieri esillä joka paikassa toitottamassa kokemusäänen esiintuomista tai siitä että nousen puhumaan minun elämästä. En minä tee tätä siksi että haluan olla esillä. Teen tätä siksi että haluan antaa äänen niille jotka eivät jaksa, jotka voivat niin huonosti että eivät pysty.

Toki teen tätä myös itseni vuoksi. Teen tätä sen nuoren tytön vuoksi, joka häpesi itseään niin paljon ettei uskaltanut elää kuten halusi. Kerron tästä lisää huomenna livenä mielenterveysmessuilla ja julkaisen myöhemmin täällä tekstin omasta häpeästäni. Jos jaksan, jos en, palaan asiaan kun jaksan.

#jesuismielenterveyskuntoutuja

pic35