>Henkilökohtaista

>

Viime aikoina ei ole oikeen huvittanut kirjoittaa tänne. Olen ollut vähän vihainen. Kohtalolle, elämälle, jumalalle, mille tahansa. Aina kun tuntuu että nyt menee hyvin ja tunnen löytäneeni oman tieni matto vedetään jalkojen alta ja joudun taas aloittamaan alusta. Tai siltä ainakin tuntuu. Tekee mieli kiukutella, raivota ja jäädä maahan makaamaan.
Olen tehnyt niin paljon töitä jotta pysyisin mieleltäni positiivisena ja tiedän miten paljon olen edistynyt. Eevin myötä olen saanut niin paljon. Löysin myös itselleni tien jota haluan kulkea, mahdollisuuden uuteen ammattin ja uuteen elämään. Olin onnellinen ja tunsin että minulla oli taas pitkästä aikaa tulevaisuus.
Luonnollisesti tiesin, ja tiedän, että olen harvinaisen onnellinen jo näinkin. Minulla on rakkautta, ihana perhe, läheinen suku ja hyviä ystäviä. Olen saanut mahdollisuuden uuteen elämään. Minulla on ihana koti maalla. Saan toipua rauhassa sairaudesta joka uuvutti minut täysin. Haluan kuitenkin myös tehdä töitä. Haluan ‘olla normaali’. Haluan antaa jotain, enkä vaan olla ottavana osapuolena.
Eevillä, rakkaalla pienellä koiranpennullani, oli ongelmia takatassunsa kanssa. Se ontui ja liikkui jotenkin jäykästi. Saimme neuvon mennä suoraan hyvälle eläin-ortopedille. Vaikka jouduimme odottamaan aikaa, noudatimme sitä. Odotus oli piinallista ja rankkaa. Lääkärissä todettiin että vasemman takajalan polvilumpio oli sijoiltaan ja että se pitää leikata. Leikkaus on tulevana maanantaina.
Odotellessamme eläinlääkärille pääsyä ja diagnoosia selvisi että ei ollutkaan mahdollista saada rahoitusta opinnoilleni sieltä josta olin toivonut. Varausmaksu pitäisi maksaa pikimmiten, joten kävi selväksi että en voi aloittaa ainakaan tulevana syksynä. Vaivuin syvään epätoivoon. Tulevaisuuteni olikin taas täysin epäselvä ja kaiken lisäksi koirani oli sairas. Putosin syvään, mustaan kuoppaan. Taas, ties kuinka monetta kertaa sairastumiseni jälkeen.

Olin pari tuntia täysin epätoivoinen ja itkin. Eevi yritti onnettomana lohduttaa. Sitten jotenkin sain itseäni niskasta kiinni ja sain itseni pois mustasta kuopasta. Olin edelleen surullinen ja onneton. Tulevaisuus tuntui synkältä. Mutta jokin oli muuttunut. Olen oppinut kiipeämään ylös kuopasta, johon olen aiemmin jäänyt jumiin. Tiedän että olen jo hyvin pitkällä toipumisprosessissani.

Eevi sai diagnoosinsa, minun pitäisi kertoa että en voi ottaa vastaan opiskelupaikkaa tulevana syksynä. Haluaisin kiukutella ja raivota maailmalle. En silti tee sitä sillä pääsin ylös kuopasta! Eevi leikataan ja kuntoutuu. Pääsemme harrastamaan vesipelastusta ja harjoittelemaan tottelevaisuutta pienen tauon jälkeen. Minä tulen keksimään mitä tehdä ja löytämään tulevan tieni työelämässä kunhan olen siihen valmis. Vaikka haluaisin niin kovasti töihin, tiedän että en ole vielä valmis. Mutta joku päivä hyvinkin pian olen!

Kategoriat Pienet askeleet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

  • Johanna on >Henkilökohtaista>Voi miten tylsiä kurjia juttuja! Tuntuu, että nyt on joku "huonon tuurin kausi" menossa, monelle tutulle on tullut kaikenlaisia vastoinkäymisiä. Meillä se asunnonmyyntijuttu, läheisellä ystävälläni parisuhdekriisi, muutaman ystävän matkat peruuntuivat tuhkan takia... Tosi kurjaa kuulla teidän takaiskuistanne. :( Toivottavasti pian taas iloksi muuttuu!! Halaus täältä!
  • Maria W. on >Henkilökohtaista>Harmi kuulla opiskelusuunnitelmien hidastumisesta, mutta pidä pää pystyssä ja suunta kohti uusia seikkailuja silti :) Vaikkei asia toteutunut nyt, se voi toteutua myöhemmin!Toivottavasti Eevin tassu tulee pikaisesti kuntoon, ja pääsette kirmaamaan kesälaitumille.Jos tämä lainkaan piristää, niin minulla on nyt maailman kaunein koruteline kylppärissä! Mietin pitkään mihin sijoittaisin lähettämäsi ihanan sydämen, ja sitten keksin että se on kuin tehty kylpyhuoneeseen, nyt siinä roikkuvat kaulakoruni ja se on tosi kaunis, kiitos! Myös kortti pääsi jääkaapin oveen, siitä tulee niin kesäinen ja levollinen olo. Kiitos!
  • RuusuLiisa on >Henkilökohtaista>No voi harmi ja kökkö! Ensinnäkin rutistukset eeville- kyl se kinttu kuntoon tulee! Ja sinulle myös- olen pahoillani ettet pääse aloittamaan syksyllä opiskelua. Ja hei se on ihan okei huutaa ja raivota ja näyttää niitä tunteita. Jos se vaan helpottaa ja antaa enemmän puhtia nousta sieltä montusta! Ettet'puudu' ja tyydy kohtaloosi. Opiskelun aika tulee joskus- sitä kohti vaan rinta rottingilla. Ja aattele positiivisesti- nyt oli syynä rahoitus eikä sun vointi/jaksaminen! Nauttikaa ja toipukaa. Elämä on ihanaa vaikka välillä vituttaa (rumastisanottu-sori!) ja tekis mieli hakata päätä seinään. aurinkoista viikonloppua!