>Blogitutuista koiratuttuihin. Chattailin tänään entisen työkaverin kanssa facebookissa. Jäin sen jälkeen miettimään uutta elämääni. Tartun nyt tässä siihen mitä koira on tuonut tullessaan.
Koira on elävä, lämmin, minun vastuulla oleva eläin. Se on riippuvainen minusta (jätetään nyt tässä kirjoituksessa Eevin istäntä pois kertomuksesta, vaikka onkin todellisesssa elämässä mitä suurimmassa määrin läsnä). Minä täytän sen perustarpeet. Annan sille ruokaa, vien sen lenkille, päästän sen ulos, rapsutan sitä, leikin sen kanssa, olen olemassa. Olen tarvittu.
Olen koirani myötä tutustunut moneen uuteen ihmiseen. Olen saanut uusia harrastuksia. Olen saanut hyvän syyn käydä lenkillä. Olen saanut kokonaan uuden elämän.
Viime keväänä ja kesäni iloitsin sitä että koiratuttujeni parissa minä olin suhteellisen anonyymi. Olin Eevin emäntä, se riitti. Syksyllä ja tänä talvena olen hieman laajentanut tuttavuuttani muutaman ihmisen kanssa. Olen myös Pia, en vielä ihan kokonaan, mutta matkalla siihen suuntaan. Varsinkin yhden koiratuttavan kanssa tunnen kuinka lähestymme hitaasti ystävyyttä. Tunne on kutkuttavan hyvä. Ei ole kiire mihinkään vaan ystävystymme hitaasti.
Eevi on minulle niin rakas että kaikki Eevin myötä tulleet hyvät jutut ovat pelkkää bonusta. Sydämeni sulaa kun istun sohvalla iltaisin ja Eevi tulee viereeni nukkumaan ja laittaa päänsä polvelleni. Haluan antaa rakkaalle koiralleni parhaan mahdollisen elämän ja toiveeni on että kukaan ei koskaan hanki eläintä ellei ole valmis lupaamaan samaa. Valitettavasti tiedän että tämä on kaukana totuudesta. Mutta se on kokonaan toinen juttu enkä ainakaan tänään kirjoita siitä sen enempää. Lopetan tämän nyt muutamalla jouluisella otoksella Eevistä.