02. November 2018 · Comments Off · Categories: Mielenterveys, Pienet askeleet

Paljon on sattunut ja tapahtunut sitten edellisen kirjoituksen. Tärkeimpänä ehkä se että ole vihdoinkin lopettanut sinnittelemisen. Jäin muutama viikko sitten sairauslomalle ja näillä näkymin se jatkuu marraskuun loppuun. Onneksi en palanut loppuun, tuli vaan tapahtuma joka muistutti minua siitä että minä sairastan kolmatta vuotta vakavaa masennusta ja vaikka oireet ovat pysyneet hyvin hallinnassa sairaus on silti olemassa.

DSC_2154

Ensin tuntui täysin mahdottomalta lopettaa sinnittely ja kalenteria katsoessani yritin vakuuttaa itselleni että minua tarvitaan töissä ja etten minä voi jäädä pois kun on niin paljon kaikkea mitä juuri minun pitäisi tehdä. Toki, on työpanokseni tärkeä ja varmasti töissä on asioita jotka odottavat minun paluuta, mutta kyllä kaikki tärkeä järjestyy ja minä en ole korvaamaton. Olen sulkenut työpuhelimen, ottanut pois sähköpostiapin työpuhelimesta ja poistanut itseni työhön liittyvästä FB ryhmästä. Olen oikeasti onnistunut jättää työt pois mielestäni ja olen keskittynyt henkilökohtaisiin asioihin.

Koska elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikki yleensä yhtä aikaa rakas koirani loukkaantui pari viikkoa sitten ja se leikattiin viime viikolla. Oman vointini lisäksi on ollut paljon huolta ja murhetta koirastani. Nyt tilanne näyttää paremmalta ja koira voi olosuhteisiin nähden hyvin. Minä keskityn omaan vointiini. Välillä on hyviä päiviä ja välillä on vaikeampia päiviä.

Minä olen ollut hyvin avoin omista sairauksistani ja olen avoimesti kirjoittanut vaikeista asioista. Saan usein kuulla että olen rohkea ja vahva. Olen yrittänyt omalla esimerkillä näyttää että ei tarvitse hävetä vaikka sairastaa, vaikka on heikko tai vaikkei jaksa sinnitellä. Mutta en minä ole näyttänyt koko totuutta. Minullakin on asioita joita en kerro, tunteita joita en näytä ja hetkiä jolloin itken epätoivoisena ja haluan vaan kadota. On asioita jotka haluan pitää vain läheisimpien tietona, on asioita joita en halua näyttää enkä halua että kaikki tietävät minusta kaiken. Olen oppinut hyvin nuoresta esittämään että kaikki on hyvin vaikka olen täysin rikki sisältä. Minä olen koko ikäni osanut sanoa että kyllä minä pärjään, vaikken pärjää.

Olen pohtinut sitä ettei Facebook tykkäys tai kommentti ole sama asia kuin että kysymme miten voit. Kuin että vaivaudumme lähettämään yksityisviestin tai soittamaan. Tai sitä että kysymme voinko jotenkin auttaa.

Olen saanut paljon tukea ja apua, olen itse ilmoittanut että haluan vetäytyä. Mutta samalla olen miettinyt miten moni läheinen on ollut hiljaa. Kyllä minä pärjään, mutta olisi ehkä kuitenkin kiva että lähetät viestin jossa kerrot että olen mielessäsi.  Onneksi minä olen harvinaisen onnekas sillä on niitä jotka näkevät kulissien taakse. Puolisoni vetää minut lähemmäs kun yritän karata haluaksesta. Hän silittää päätäni kun itken ja hän kuivaa kyyneleeni kerta toisensa jälkeen.

Olen surullinen kaikkien niiden puolesta jotka ovat yksin, joilla ei ole niitä jotka näkevät kulissien taakse. Niillä joilla ei ole ketään. Minä haluaisin jaksaa enemmän, mutta minä olen vain yksi ihminen ja minäkin olen rikki. Mutta jos me ponnistelisimme ja lähettäisimme edes yhden viestin tai soittaisimme edes yhden puhelun…

Olen ollut kauan hiljaa täällä blogissa. Olen tehnyt niin kun tarkoitus oli, eli keskittynyt itseeni ja itselleni tärkeisiin asioihin. Olen yrittänyt asettaa itseni etusijalle ja olen yrittänyt pitää parempaa huolta itsestäni.

Olen epäonnistunut. Näennäisesti olen tehnyt noin kun yllä kuvaan, mutta todellisuudessa olen kuitenkin yrittänyt jaksaa. Tai olen yrittänyt jaksaa olla täydellinen siinä mitä olen jättänyt jäljelle kun olen karsinut pois kaiken mikä ei ole sitä kaikkein tärkeintä.

p18

Kehoni on kerta toisensa jälkeen muistuttanut minua että en huolehdi itsestäni tarpeeksi hyvin. Olen tehnyt näennäisiä muutoksia ja puhunut suureen ääneen kuinka kuuntelen nyt itseäni. Ja silti olen jatkanut syvällä sisällä samaa kuin aina ennenkin. En ole uskaltanut luottaa siihen että elämä kantaa ja että minun ei tarvitse koko aikaa tehdä kaikkea. Olen yrittänyt pitää kiinni ohjaksista ja väkisin ohjata itseäni suuntaan joka ei ole terveellinen. Mutta kehoni on paljon voimakkaampi kuin minä ja nyt tapahtui jotain jota ehkä uskon.

Minun suuri ongelmani on ollut astma ja sen myötä olen tänä vuonna kohdannut tilanteita joissa en ole voinut tehdä fyysisesti niin kuin olisin halunnut. Monta asiaa yhtä aikaa teki sen että en ole moneen viikkoon voinut esimekiksi liikkua luonnossa ja lenkittää koiraani. Tämä on minulle valtava menetys ja olen kaihoisasti katsonut kauniita, aurinkoisia talvipäiviä ja haaveillut että olisinpa tuolla ulkona. Mutta se nyt ei vaan onnistunu juuri nyt. Olen siis luovuttanut ja oivaltanut että nyt en vaan voi. Jaksaminen ei riitä. Olen pyytänyt, ja saanut, apua.

Silti tuo ei ollut tarpeeksi. En ollut vielä oivaltanut mitä tarkoittaa kun pitää huolta itsestään kokonaisvaltaisesti. Muutama päivä sitten sain ihmeellisen kohtauksen. Se tuli yhtäkkiä ja seuraavalla hetkellä makasin sängyssä reilusti vaatetta päällä, kahden täkin alla ja tärisin. Olin koko ajan tietoinen siitä mitä tapahtuu ja siitä että nyt on jotain pahasti pielessä. Onneksi en ollut yksin. Ja onneksi seurassani ollut henilö on diabeetikko joka tajusi jossain vaiheessa mitata sokerini. Syyllinen löytyi, verensokerini oli laskenut vaarallisen alhaiseksi ja kunhan sain sen nousemaan kohtaus meni ohi.

En voi olla miettimättä mitä olisi tapahtunut jos olisin ollut yksin. Olisinkohan minä ymmärtänyt että minun tulee soittaa apua itselleni? Makasin sinäänsä kännykkä kädessä, mutta minulla oli niin kylmä etten voinut ottaa kännykkää esille jotta olisin voinut soittaa. Jos olisin ollut yksin toivon että olisin älynnyt soittaa apua ja että minua olisi voitu auttaa joissa. Mutta pahimmassa tapauksessa en olisi oivaltanut tai pystynyt soittaa ja siinä tapauksessa olisin tuskin tässä kirjoittamassa tätä tekstiä.

Olen nyt muutaman päivän ajan miettinyt mitä nämä kokemukset haluavat viestiä minulle. Olen myös miettinyt elämääni ja sitä mitä haluan siltä. Tiedän jo sen että olen oikealla tiellä ja tiedän sen että minulla on paljon oikeita elementtejä mukana. Tiedän myös sen että minulla on vielä paljon opittavaa. Tiedän myös sen mistä minun pitää nyt aloittaa.

Minä en voi hyvin enkä tule koskaan voimaan hyvin ellen saa tasapainoon elämän tärkeintä kolminaisuutta: lepo, ruokavalio ja liikunta. Noista kolmesta ruokavalio on se joka kärsii pahiten, mutta ei nuo kaksi muutakaan ole minulla täysin hallinnassa. Ruokavaliosta minun tulee oppia se että syön säännöllisesti. Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin, painonpudotuskirjoitusten yhteydessä. Ei tämä siis mikään uusi asia ole. Mutta silti päästin itseni siihen kuntoon että minä meinasin kuolla kun en ollut syönyt kahteen päivään “kunnolla”. Tuo kyllä pysäytti.

Nyt kuvioon astuu taas Babysteps. Tai läsnähän ne ovat olleet koko ajan, mutta nyt fokukseni on vain ja ainoastaan siinä että saan itseni taas kuntoon ja että ruoka, lepo ja liikunta on tasapainossa elämässäni. Sen myötä kaikki muu asettuu paikoilleen, tai lähinnä niin paikoilleen kun elämä nyt koskaan voi asettua, sillä asioita tapahtuu koko ajan.

Saan usein kuulla olevani vahva ja rohkea kun kerron heikkouksistani. Mahdollisesti, mutta nyt sitä rohkeutta ja vahvuutta tarvitaan jotta saan itseni kuntoon ja jotta uskallan päästää irti harhaluulosta että minun pitää jaksaa. Ei minun tarvitse yhtään mitään. Nyt on aika kuntoutua ja sitten voin pohtia mitä jaksan ja en jaksa. En halua kokea enää kolmatta läheltä piti tilannetta, jospa minä nyt uskoisin että minä en ole kuolematon… (Elämäni ensimmäisestä läheltä piti tilanteesta voi lukea täälä.)

Tapahtumarikas ja antoisa syksy jätti jälkensä. Edellisen postauksen jälkeisenä päivänä kirjoitin omalle Facebook- seinälleni alla olevan tekstin.

“Rakkaat ystävät/kaverit/tutut

Eilen sain itselleni merkittävän virstapylvään suoritettua kun puhuimme Celindan kanssa häpeästä julkisesti. Viime aikoina elämäni on taas ollut vauhdikasta ja minua on viety sinne sun tänne. Olen väsynyt. Voin hyvin ja minulla on enimmäksen ollut hauskaa. Mutta olen väsynyt. Sen lisäksi elän keskellä merkittävää elämänmuutosta yksityiselämässäni ja se vie voimia. Paljon hyvää on tapahtunut mutta paljon on vielä ratkaisematta. Joudun myös luopumaan ja tekemään surutyötä. Nyt keskityn jonkin aikaa ensisijaisesti itseeni. Tämä tarkoittaa että jatkan työtä normaalisti, mutta yksityisajalla keskityn vain itseeni ja läheisimpiin. En välttämättä vastaa viesteihin, en välttämättä osallistu aktiviteetteihin enkä välttämättä ota yhteyttä. Minun on nyt tehtävä tämä rajaus itseäni varten. Toivon että ymmärrät jos en vastaa juuri sinun viesteihin.  “

Tein töitä normaaliin tahtiin ja kiire jatkui työssä, yksityiselämässä yritin hieman rauhoittua. Jäin joululomalle, vietin joulua ja eilen vuodenvaihdetta. Nyt olen hieman ladannut akkuja, mutta jatkan edelleen “hiljaiseloa”.

DSC_8224

Viime vuoden alussa lupasin itselleni että uskallan enemmän. Tämä lupaus tuotti tulosta ja olen saanut viime vuonna todella paljon. Ylitin itseni monta kertaa, viimeisimpänä olin 14 joulukuuta Huomenta Suomen suorassa tv-lähetyksessä puhumassa työuupumuksesta. Olen luvannut itselleni että tänä vuonna jatkan uskaltamista ja keskityn paremmin omaan hyvinvointiini.

Viime vuonna kokemani sisäinen muutos jatkuu aivan varmasti myös tänä vuonna. Vaikka vuodenvaihde ei oikeasti muuta mitään elämässäni halusin kuitenkin pysähtyä reflekotimaan suuntaa johon olen menossa. Tiedän hyvin vahvasti että olen oikealla tiellä ja että teen asioita jotka antavat minulle paljon. Tiedän että teen sitä mitä minun tulisi tehdä ja tämä antaa minulle voimaa.

Viime vuodelta aion kuitenkin ottaa opiksi sen että minun tulee hoitaa omaa jaksamistani entistä paremmin. Sairastin viime vuonna fyysisesti enemmän kun koskaan elämässäni ja kävin jopa lähellä kuolemaa kun sain keuhkoveritulpan toukokuussa. Tämä opetti minulle sen että fyysinen terveys on myös asetettava etusijalle ja että fyysinen terveys ei ole myöskään itsestäänselvyys. Huomasin että toipuminen ei tapahdu sormia napsauttamalla ja että minä en jaksa kaikkea mitä haluan.

Tulen kokemaan tänä vuonna suuria mullistuksia elämässäni. Tiedän että tulen kokemaan raskaita aikoja. Siksikin on erityisen tärkeää että luotan omaan itseeni ja siihen että elämä kantaa. Aion uskaltaa asettaa itseni etusijalle ja aion uskaltaa tehdä ratkaisuja jotka tuntuvat oikeilta juuri minulle.

DSC_8290

Kaikkea en täällä dokumentoi, mutta pyrin kertomaan ajatuksiani sillä olen huomannut että moni muukin pohtii samaa. Toivotan kaikille jotka lukevat tätä uskallusta lähteä hieman oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ja meille kaikille antoisaa vuotta 2018!

01. November 2017 · Comments Off · Categories: Hyvä olo, Minä, Pienet askeleet

Minulla on ollut vauhti päällä viime kuukausina. Ja toisaalta on ollut päiviä ja aikoja kun olen joutunut pysähtymään kun seinään. Oli pakko pitää vähän taukoa kirjoittamisesta sillä minulla ei ole ollut mitään sanottavaa. Elämä on pyörittänyt minua melko kovaa viime aikoina. Voin silti hyvin, henkisesti. Fyysisesti tämä on ollut elämäni raskain vuosi. Olen sairastanut enemmän kun koskaan ennen ja olen täysin älistynyt. Minä en ole juurikaan tottunut sairastamaan, fyysisesti.

DSC_7314

Tämä vuosi on ollut niin monella tavalla aivan käsittämättömän antoisa. Muistan sen tunteen kun alkuvuodesta päätin että tänä vuonna uskallan. Jossain vaiheessa mukaan tuli että asetan itseni etusijalle. Uskallan enemmän, pidän hyvää huolta omasta itsestäni ja uskallan luottaa että hyviäkin asioita tapahtuu. Ja näin on tapahtunut. Aivan todella uskomattomia asioita on tapahtunut tänä vuonna ja olen aivan äimistyneenä huomannut että olen saanut asioita joita en ole edes uskaltanut toivoa.

Ei se tarkoita että kaikki olisi täydellistä tai että olisin jotenkin koko ajan onnellinen. Ehkä näiden hyvien asioiden vastapainona on ollut terveysongelmat. No, toisaalta en usko että se menee noin. Elämä nyt vaan on hyvien ja huonojen asioiden summa. Mutta olen uskaltanut paljastaa itsestäni asioita jotka ovat olleet itselleni kipeitä. Tämä on tuonut mukanaan sen että olen päässyt eroon itseäni rajoittavista uskomuksista ja sen myötä olen uskaltanut nähdä mahdollisuuksia.

DSC_7297

Uskallan luottaa siihen että minä selviän ja siihen että minä osaan. Uskallan myös luottaa siihen että otan vain yhden askeleen kerralla eikä minun tarvitse tietää mitä seuraavan oven takana on. Riittää että uskallan avata sen oven ja mennä siitä sisään. Luottaen että mitä tahansa kohtaan, selviän siitä. Olen myös uskaltanut luopua vanhoista, haitallisista uskomuksista ja kokeilla uusia tapoja toimia.

Yritän nauttia hyvistä päivistä ja huonoina päivinä ajattelen että kohta tämäkin päivä on ohi ja ehkä huominen on parempi. Uskallan myös asettaa oman hyvivointini etusijalle ja luottaa siihen että tärkeintä on voida hyvin. En ole korvaamaton enkä ole edes hyödyllinen jos en ensisijaisesti huolehdi omasta voinnistani. Tässä viime aikojen oppeja. Seuraavaan kertaan..

DSC_7299

02. October 2017 · Comments Off · Categories: Hyvinvointi, Minä, Pienet askeleet

Olen paininut viime aikoina erityisen paljon energiasyöppöjen kanssa. Ja nimenomaan omassa päässäni olevien energiasyöppöjen kanssa.

Olen aina ajatellut että energiasyöppö on joku ihminen joka imee sinusta kaikki mehut ja tapaamisen jälkeen olet ihan tyhjä. Tällaisiakin ihmisiä tunnen, mutta pyrin välttelemään hetiä.

Viime aikoina olen enemmän ja enemmän kiinnittänyt huomiota oman mieleni energiasyöppöihin. Minulla on uskomuksia ja oletuksia jotka eivät perustu mihinkään muuhun kun omaan epävarmuuteeni. Pelkotilat kasvavat massiivisiksi ja lopulta ne ottavat vallan sisälläni ja sotkevat pahimmassa tapauksessa asiani pahemman kerran. Olen monella tapaa elämän murroskohdassa juuri nyt. Monen vaikean vuoden jälkeen on alkanut näkyä auringonpilkahduksia monella suunnalla ja minulla on asioita elämässäni jotka ovat jopa erittäin hyvin. Ja ne raskaammatkin asiat ovat kuitenkin jotakuinkin hallinnassa. Huomasin taannoin että minullahan menee jopa hyvin. Tämä on jotenkin niin poikkeuksellista että oli oikeen pysähdyttävä miettimään asiaa..

DSC_7029

No, ikävä kyllä pelkoni eivät tyytyneet tähän vaan alkoivat pommittaa minua oikeen kunnolla. Tunnistan milloin ne ottavat ylivallan ja tiedän että nyt pitäisi tehdä jotain, mutta en saa aikaiseksi sillä pelot ovat juuri noita inhottavia energiasyöppöjä jotka jättävät sinut voimattomaksi ja tyhjäksi.

Keskustelin taannoin luotettavan henkilön kanssa tästä aiheesta hieman eri sanoin. Hän kehotti että minun ei kannata taistella vastaan vaan antaa pelkojen tulla. Erittäin hyvä neuvo, ja olen itsekin toisissa tilanteissa hyödyntänyt sitä, mutta ongelma on se että en tässä vielä osaa kunnolla hallita itseäni. Kun refleksi on JUOKSE KARKUUN NE SYÖ SINUT ELÄVÄLTÄ niin on aika hankalaa pysähtyä ja antaa niiden tulla iholle. Siihen hän ne tulee joka tapauksessa, mutta helpompaa olisi jos minä en ensin taistelisi vastaan.

Minä aion kyllä voittaa nuo energiasyöpöt enkä aio antaa niiden pilata niitä hyviä asioita jotka olen saavuttanut. Pienin askelin. Tämä kirjoitus oli yksi sellainen.

Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni pelkoa ja mitä se merkitsee. Minun elämässä pelolla on ollut iso rooli ja olen jättänyt monta asiaa tekemättä siksi että minua on pelottanut. Pelko on hallinnut minun elämää ja minä olen ollut sen orja. Kuten olen monta kertaa täälläkin maininnut niin tämä vuosi on rohkeuden teemavuosi ja minulla on mottona “Uskalla enemmän”. Tähän liittyy siis oleellisesti pelko.

36196961073_fb8843a751_o

Minä uskallan nykyään monta asiaa joita en olisi aiemmin uskaltanut. Olen monessa tilanteessa voittanut pahimmat pelkoni ja olen rohkeasti kokeillut, huomannut että pelko oli aiheeton ja olen mennyt eteenpäin. Tottakai pelolla on paikkansa ja tilanteensa. Ei ole aina järkevää tehdä jotain ja pelko on hyvä muistuttaja että ihan kaikkea ei ole suotavaa tehdä. Mutta puhun tässä nyt enemmänkin haitallisesta pelosta.

36608523020_a46c31ccc7_o

Minulla pelkoja on tietenkin tallella ja on monta asiaa jotka edellen pelottavat. Saan uusia haavoja ja sitä kautta uusia pelkoja enkä usko että tulen koskaan uskaltamaan kaikkea sitä mitä voisin uskaltaa. Mutta monta pelkoa olen voittanut ja monta asiaa olisi jäänyt tekemättä jos en olisi rohkaissut itseäni toteuttamaan haluamani asian.

36864884881_c39600b11c_o

On helpottavaa huomata miten rohkeus lisääntyy kun on muutaman kerran uskaltanut yrittää. Nykyään teen monta asiaa vailla pelon häivää jotka olisivat ennen olleet täysin mahdottomia. Ja tietyt asiat pelottavat aivan hurjasti, mutta silti yritän voittaa pelkoni ja voin sanoa että harvoin kaduttaa.

36834094152_c63eda5f5d_k

Minulla tämä kaikki lähti oivalluksesta lähes 15 vuotta sitten. Kysin itseltäni onko tämä sitä elämää jota haluan elää. Totesin että ei ole. Jos olisin jatkanut samaan malliin, olisin varmaan huomannut vanhainkodissa että elämä on jäänyt elämättä.

36864869551_843c305554_o (1)

Voit valita turvallisen vaihtoehdon tai voit uskaltaa. Väitän että useimmiten on parempi uskaltaa kun antaa pelon voittaa!

37005385245_1b8c320b8b_o

Kuvat Merja Tornikoski

13. August 2017 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

Haluan kirjoittaa toivosta, sillä se merkitsee niin paljon. OIkeastaan se on kaiken alku. Toivo muutoksesta, pieni varovainen haave tai unelma. Ehkä siitä muotoutuu suunnitelma. Joku konkreettinen teko. Saat ensimmäisen merkin siitä että muutos on mahdollinen. Sitten seuraavan. Edelleen kaikki on niin haurasta että mikä tahansa voi mennä pieleen. Kipinä voi vielä sammua ja usein yksikin vastoinkäyminen riittää. Turha yrittää, ei mikään muutu.

Joskus jatkat vastoinkäymisistä huolimatta, kipinä ei sammu. Sitten vastoinkäymisiä tulee useita. Vaatii jo ponnistelua pitää toivon kipinä hengissä. Mutta yhtäkkiä kipinä saa elämää ja siitä muuttuu tuli. Toive toteutuu..

Olen nähnyt ympärilläni monia toivon kipinöitä, olen nähnyt vastoinkäymisiä ja olen nähnyt uusia yrityksiä. Olen nähnyt menestystä ja olen nähnyt toivon vahvistumista. Moni asia menee vaihteeksi hyvin. Pienin askelin, varovaisesti jotta kipinä ei sammu etenemme kohti jotain uutta. Ei välttämättä parempaa, mutta erilaista. Toivottavasti hyvää. Askel kerralla.

Olen oivaltanut monta tärkeää asiaa viime aikoina. Ne vaativat rohkeutta, uskallusta. Toivon että saan viisautta muokata nämä oivallukset muotoon jossa ne voivat auttaa muita itseni lisäksi. Olen joka päivä kiitollinen. Uskallan joka päivä toivoa. Ja yritän suojella vielä niin heikkoa kipinää vastoinkäymisiltä. Toivo elää vielä.

pic29

Vuodenvaihteen tienoilla pohdin elämääni ja päätin että tänä vuonna USKALLAN ENEMMÄN. Uskallan tarttua tilaisuuksiin, uskallan puhua minulle vaikeista asioista ja uskallan elää sitä elämää jota minä haluan elää. Tämä tavoite on mielestäni toteutunut erittäin hyvin. Paljon on muuttunut muutamassa kuukaudessa ja ennen kaikkea se muutos on tapahtunut minun sisällä. Mitä enemmän uskallan sitä enemmän saan. Niin se vaan on. Jossain määrin on jopa pelottavaa miten hyvin tämä toimii. Joskus toiveeni on toteutunut jopa paremmin kun uskalsin toivoa.

pic26

Nyt on taas se aika vuodesta jolloin on aika uudelle. Kouluvuosista lähtien elokuun alkupuoli on merkinnyt uudistusta. Kesä on päättymässä ja paluu arkeen edessä. MInä pohdin taas elämääni ja nyt minulla on uusi tavoite. Aion edelleen uskaltaa enemmän, mutta aion myös asettaa oman itseni ja oman hyvinvointini etusijalle. Uusi slogan on MINÄ ENSIN.

Minä ensin ei tarkoita että aion olla itsekäs ja keskittyä vain itseeni, päin vastoin. Asettamalla omat tarpeeni ensimmäiseksi, pystyn entistä paremmin myös auttamaan muita sillä minun tarpeeni ovat tyydytetyt ja näin minulla on voimavaroja antaa myös muille.

pic27

Minulla on ollut viime kuukausina terveyteni kanssa vähän vaikeuksia. Tai rehellisemmin sanottuna sairastuin, kävin tietämättäni lähellä kuolemaa, sain lääkettä ja olen toipumassa. Ikävä kyllä toipumistahti ei ole ihan niin nopeaa kun toivoisin. Minähän olin oikeasti töissä jo viikon kuluttua siitä kun pääsin kotiin sairaalasta. Olin tuossa kohtaa hieman liian optimistinen ja ylimitotin oman jaksamiseni. Nyt maksan tästä virheestä ja toipumistahti on hitaampaa.

Mutta minä toivun. Jaksan jo paljon ja jaksan koko ajan enemmän. Kuntoutan itseäni pikkuhiljaa ja opettelen entistä tarkemmin kuuntelemaan omaa kehoani. Välillä joudun lepäämään enemmän kun malttaisin, mutta pikkuhiljaa opettelen rehellisemmäksi omaa itseäni kohtaan.

Tätä tarkoittaa minulle MINÄ ENSIN. Minun on huolehdittava omasta jaksamisestani ja omasta voinnistani, sekä henkisestä että fyysisestä. Olen jo hyvällä tiellä sillä Babysteps painonpudostus etenee loistavasti ruokailun suhteen ja sen lisäksi opin koko ajan paremmin kuuntelmaan omaa vointiani. Henkisen hyvinvoinnin eteen olen tehnyt töitä jo pitkään ja siinä minulla on apunani paitsi fantastinen hoitotiimini, myös ystävät ja läheiset.

pic28

Tänä vuonna olen ottanut monta askelta kohti kokonaisvaltaisempaa hyvinvointia Uskaltamalla enemmän ja asettamalla Minut ensin!

09. June 2017 · Comments Off · Categories: Hyvinvointi, Pienet askeleet, Stressi

Uskon että en ole ainut joka kamppailee rajojen asettamisen kanssa.

pic09

 

Olen nyt tilanteessa jossa minulla on kolme työtä. A-klinikkasäätiöllä teen osa-aikaisena hanketyötä joka vie mukanaan ja jota voisin tehdä halutessani kellon ympäri seitsemän päivää viikossa. Tässä on todella tärkeää että osaan, muistan ja maltan rajata tehtäviäni, sillä muuten joudun tilanteeseen jossa minä olen se pullonkaula eikä asiat etene. Osa-aikaisen on todella tärkeää uskaltaa rakentaa se oma toimenkuva niin ettei sormet ole mukana kaikessa. Tämä on nyt todellinen haaste sillä olen työssä josta on nopeasti tullut intohimoni. Sinäänsä tiesin jo hakiessani työtä että tämä on sellainen työ jonka todella haluan, mutta tämä mennyt kuukausi on osoittanut että se on vielä mielenkiintoisempi kun luulin.

Spring Housella jatkan sijaisena TE-toimistojen verkkoneuvojana ja tämäkin työ tempaa mukaansa omalla tavallaan. Tämä on sinäänsä helpommin rajattavissa oleva työ ja tässä työ ei kulje mukaan kotiin, mutta silti työpäivät ovat usein hyvin intensiiviset. Teen asiakastyötä ja kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa ovat hyvin antoisia, mutta myös omalla tavallaan hyvin kuluttavia.

Kolmas työni on oman yrityksen kehittäminen. Se on nyt jäänyt vähimmälle huomiolle kun olen keskittynyt uusimpaan työhöni, mutta vaikka marraskuu tuntuu olevan kovin kaukana, tiedän että aika menee ja kohta olemme Celindan kanssa mielenterveysmessuilla puhumassa häpeästä. Olemme toki työstäneet tätä aihetta jo pitkään, mutta työtä on vielä paljon jäljellä, ja haluamme että tästä aiheesta tulee suurempi ja laajempi kokonaisuus kun pelkkä yksi luento. Häpeäprojektin lisäksi työstän myös muita projekteja ja yritän rakentaa yritykselleni uusia asiakkuuksia.

Työni ovat yksi kokonaisuus ja niiden rajaaminen on tärkeää, mutta jotenkin ehkä hallittavissa oleva. Riskinä on nyt että innokkaana haalin liikaa töitä projektityössäni, mutta toisaalta tiedostan kyllä rajat ja siellä työajan seuranta pitää huolen siitä että tunteja ei kerry liikaa.

Toinen, vaikeammin rajattavissa oleva kokonaisuus, on vapaa-aika. Ongelmana on että olen huono sanomaan ei. Minulle tulee kaikenlaisia pyyntöjä joihin haluaisin usein suostua. Jos joku ihminen tarvitsee apua ja minä osaan auttaa tuntuu todella vaikealta sanoa etten nyt voi auttaa. Mutta minun on oman jaksamisen vuoksi pakko kieltäytyä asioista. Jos vastaan kaikkeen kyllä olen hyvin pian lähellä loppuunpalamista. Viime vuosina olen monta kertaa tuntenut loppuunpalamisen oireita. Onneksi olen oppinut tunnistamaan itsessäni nämä oireet ja osaan aika pian katkaista kierteen.

IMG_4951

Rajoja pitää asettaa harrastusten, yhdistystoiminnan ja jopa ystävien suhteen. Ystäville rajojen asettaminen on se vaikein kohta. Mutta fakta on se että minä olen ensisijaisesti vastuussa omasta itsestäni, omasta jaksamisestani ja vasta sitten voin antaa itsestäni muille. Jos oma energia on miinuksella, minusta ei ole mitään hyötyä kenellekään.

Tämä tuskin lienee kenellekään uuttta. Jotta jaksan itse, on asetettava rajoja. Mutta miten se tehdään? Minulla on tästä muutama ajatus jotka toimivat omalla kohdallani.

Ensinnäksin on tunnistettava missä se raja menee. Yksi ongelma on että me emme reagoi niihin ensimmäisiin varoitusmerkkeihin, vaan ongelma vaan paisuu kunnes se on niin suuri että sitä on mahdotonta olla huomaamatta. Silloin ongelman korjaaminen on paljon vaativampaa kun jos ongelmaan tarttuu ensimmäisten varoitusmerkkien kohdalla. Tämä on yleensäkin minun mielestä kaiken hyvinvoinnin a ja o: OPI TUNTEMAAN ITSESI. Tiedosta missä rajat menee ja miten sinä korjaat tilanteen. Mikä lataa akkujasi. Milloin akku on menossa tyhjäksi.

Toinen asia on OPI SANOMAAN EI. Jos et jaksa, halua, viitsi sinulla on täysi oikeus sanoa EI. Se on hyvin helppoa. Ja niin pirun vaikeaa.

Kolmanneksi (tämä tuli jo ensimmäisessäkin kohdassa): OPI TUNNISTAMAAN MITEN LATAAT AKKUSI TAAS TÄYTEEN. Mistä saat energiaa, mikä rauhoittaa ja rentouttaa sinut.

Neljänneksi OPI HILJENTÄMÄÄN SISÄINEN ÄÄNESI JOKA VÄITTÄÄ ETTÄ SINÄ ET VOI HILJENTÄÄ TAHTIA. Kyllä voit. Kukaan ei ole korvaamaton. Lapsesi ei mene pilalle vaikka vietät vähän omaa aikaa tai jätätte väliin jonkun aktiviteetin ja vietätte vaikkapa leppoisan leffaillan. Työnantajasi ei anna sinulle potkuja vaikka vähän hidastat tahtia. Puutarhasi ei muutu viidakoksi vaikka jätät ruohon leikkamisen huomiselle (usko minua, meillä on tästä kokemusta).

Ja kyllä, omia ajatuksiaan, tekojaan ja tottumuksiaan voi muuttaa. Se ei tapahdu yön yli eikä edes viikossa tai kuukaudessa, mutta pikkuhiljaa huomaat että olet onnistunut. Pienin askelin, hetki kerralaan.

Esimerkki omasta elämästäni: 1) Ensimmäiset merkit loppuunpalamisesta on että ärsyynnyn asioista jotka normaalisti eivät millään tavalla ärsytä minua, esimerkiksi kaupan kassalla kun joku hidastelee tms yhentekevää. 2) Olen luopunut säännöllisestä vesipelastusharrastuksesta. Vaikka se on kivaa ja vaikka nautin siitä todella paljon, koen että rankassa elämäntilanteessa se että minulla menee kokonainen arki-ilta veperannassa on liikaa. Saatan käydä moikkaamassa kavereita ja käyn sitten uimassa koiran kanssa viereisellä rannalla, tai jos jaksan menemme yhdeksi illaksi silloin tällöin treenaamaan, mutta tässä mennään täysin minun fiiliksen mukaan. Jos en jaksa, niin en mene. 3) Saan energiaa luonnosta, merestä ja ihan vaan sohvalla loikoilusta. Kun haluan tyhjentää aivoni pelaan jotain todella yksinkertaista peliä koneella, esimerkiksi pasianssia tms. 4) Tästä on todella monta esimerkkiä, mutta olen luopunut monista kivoista asioista. Olen myös oppinut hiljentämään sisäisen vaativan ääneni liittyen esimerkiksi siivoukseen. Nautin kun kotini on siisti ja asiat ovat paikallaan, mutta osaan rentoutua myös vaikka ympärilläni on totaalinen kaos. Tosin en halua vieraita kotiini jos koti on pahimmillaan, joten on tässäkin vielä kehittämisen varaa. :) Mutta pienin askelin edetään!

pic10

Olen painonpudotusprojektissani vaiheessa yksi jossa keskityn liikuntaan. Silti huomaan koko ajan että ruokailutottumukseni ovat muuttumassa vaikka tässä vaiheessa en edes yritä muuttaa mitään syömiseni suhteen. Toisaalta juuri tämä olikin se tarkoitus. Tekemällä asiat “väärin päin” yritän opettaa itselleni uuden ajattelumallin ja se näyttää toimivan erittäin hyvin.

pic05

 

Liikunnan suhteen en ole yllättävästä sairastumisestani johtuen edistynyt haluttuun tahtiin, mutta sekään ei haittaa sillä tämä on pysyvä elämänmuutos eikä mikään lyhytjänteinen painonpudotus. Elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikkea ei voi tehdä kerralla. Pienin askelin lisään liikuntaa elämääni ja kunhan totetan että liikkuminen alkaa olla hallussa niin keskityn enemmän ruokailutottumuksiini. Minulla on vuoden alusta asti ollut tapana käydä alkuviikosta uimassa/vesijuoksemassa ja tästä on tullut rutiini jota oikeen odotan. Jos jostain syystä se jää väliin niin oikeen odotan että pääsen seuraavan kerran pulahtamaan altaaseen. Tämä on siis jo nyt hallussa. Sen lisäksi liikun päivittäin koirani kanssa, joten sekin on jo rutiini ja hallussa. Liikuntatavoitteen kolmas vaihe on kotijumppa jota olen harrastanut aina välillä, mutta se on se liikuntamuoto joka ei vielä ole hallussa. Minulla on into ja tunnen miten hyvää kotijumppa tekee, mutta en ole vielä saanut sitä rutiiniksi. Se on se joka jää pois kun olen väsynyt ja jos tuntuu raskaalta. Nyt tämä on siis se johon keskityn painonhallintaprojektissani. Pienin askelin tottakai.

Minulla oli ennen sairastumistani käytössä aktiivisuusranneke ja olin päässyt hyvään vauhtiin. Minulla oli kasvava viikkokäyrä ja askeleet ja päivittäiset aktiivisuustasot olivat kohtuullisen hyvät, toki päivittäisiä vaihteluja oli ja niin tulee aina olemaankin. Sairastumisen myötä otin rannekkeen pois käytöstä ja torstai-iltana laitoin sen takaisin. Ihan ilman sen kummempaa tavoitetta, olen edelleen toipumassa enkä siksi voi/halua/pysty liikkumaan tavoitteellisesti, mutta halusin seurata missä mennään näin toipilaana. Eilen oli erityisen kevyt päivä liikkumisen suhteen ja tuntuu etten tehnyt juuri mitään. Silti askeleita kertyi yli 5000 ja aktiivisuustaso oli myös yli 50%. Joten olen erittäin tyytyväinen. Tämä taso ilman mitään ponnisteluja, olen itse asiassa tarkoituksella ottanut erityisen rauhallisesti.

Ruokailun suhteen olen myös ollut tyytyväinen. Huomaan että herkutteluhalu on vähentynyt, haluan syödä terveellisemmin ja pienempiä annoksia. Saatan ostaa rutiininomaisesti jotain perjantaiherkkua kaupasta ja kotina jään pohtimaan tekeekö edes mieli syödä sitä. Ahtaan sen sisääni vanhasta tottumuksesta, mutta olo ei koheennu siitä, lähinnä tuntuu että se on turha. Olen tähän niin tyytyväinen. Tämä on tavoite ja se että olen tässä vaiheessa jo näin pitkältä tuntuu aivan uskomattoman hyvältä! Uskon ja tiedän että olen nyt oikealla tiellä ja että pitkällä tähtäimellä tällä elämäntavalla tulee olemaan hyvin suuri vaikutus painooni, terveyteeni ja elämänlaatuuni. Tämä projekti on alkanut jo neljä vuotta sitten kun aloin aktiivisesti havainnoimaan sitä mitä suuhuni pistin ja pikkuhiljaa olen oppinut että se rasvaisen ja epäterveellisen ruuan syöminen vaan pahentaa oloani ja että en edes tykkää sen mausta.

Nyt minulla on uusi slogan jota olen painottanut ja jota tulen painottamaan entistä enemmän. Nimittäin “tee se mahdollisimman helpoksi”. Kotijumppa siksi että voin tehdä sitä milloin haluan, missä haluan ja ilman sen kummempaa ennakkovalmistelua. Uinti siksi että se on minulle rakkain liikuntamuoto, mutta vain kerran viikossa jotta siitä ei tule negatiivinen pakote. Koiralenkit siksi että ne pitää tehdä joka tapauksessa. Ruuan suhteen valitsen esimerkiksi babyporkkanat ja valmiit salaatit siksi että tässä vaiheessa haluan päästä mahdollisimman helpolla. Jos haluan napostella jotain on paljon helpompaa valita se terveellinen vaihtoehto jos minulla on jääkaapissa valmiina babyporkkanoita kun että kuorin porkkanan ja napostelen sitä. Ei siksi että porkkannan kuoriminen olisi vaikeaa ja vaativaa, vaan ihan siksi että kun se on valmiina niin minulla ei ole kiusausta tarttua juustonpalaan tai karkkipatukkaan, vaan tartun siihen porkkanapussiin.

Tällaisia ajatuksia tänään ja näillä mennään nyt hitaasti mutta varmasti kohti pysyvää elämäntapamuutosta!

%d bloggers like this: