30. September 2020 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

IMG_20200828_215735
Minun pitäisi olla nukkumassa, mutta heräsin johonkin ja enkä saa enää unta. Mielessä pyörii asiat joihin en pysty vaikuttamaan. Mieleni on ylikuormittunut ja tässä stressaantuneessa tilassa kaikki kulminoituu pienen pieneen työongelmaan, johon minä en voi vaikuttaa. Kukaan ei ole tehnyt mitään väärää, kyseessä ei ole mikään suuri ongelma, eikä tämä asia saisi tällaisia mittakaavoja mielessäni ellei elämässäni olisi samaan aikaan tapahtumassa suuria (positiivisia) muutoksia.

Ehkä tässä pitää hieman avata tilannetta lisää. Olen hyvin tunnollinen työntekijä ja olen nopetempoinen tekijä. Jos eteeni tulee ongelma pyrin ratkaisemaan sen ja menen eteenpäin. Jos en pysty vaikuttamaan tilanteeseen turhaudun. Pyrin sopeutumaan, mutta jos olen ylikuormittunut menen täysin lukkoon ja jään jumittamaan tuohon ongelmaan, jota en pysty ratkaisemaan. Normaalissa tilanteessa en reagoisi asioihin jotka nyt muodostuvat valtavan kokoisiksi vuoriksi, joita minulla ei ole mahdollisuutta ylittää. Tiedän että jos vaan pysähtyisin odottamaan rauhassa että asia ratkeaa, ongelmaa ei olisi, mutta tässä ylitunnollinen luonteeni kääntyy minua vastaan.

Tämä tilanne on todella outo kun toisaalta pystyn täysin loogisesti tarkkailemaan tilannetta ikään kuin oman itseni ulkopuolella, vuosien terapia tuottaa tulosta, mutta silti istun viiden jälkeen aamuyöstä naputtelemassa tätä tekstiä. Sisäinen minä ei tottele analyyttistä ja loogista minää, sillä minähän olen nopeatempoinen ongelmanratkaisija.

Kirjoitan tätä tilannetta auki itselleni ja toivon että kirjoitettu teksti saa minut rauhoittumaan ja nukahtamaan. Kirjoitan tämän tekstin julkiseen blogiini siksi, että luulen että minä en ole ainut joka aika ajoin kamppailee oman persoonansa kanssa ja joka toimii epäloogisesti tilanteissa jotka eivät oikeastaan ole suuressa mittakaavassa kovinkaan merkittäviä ongelmia.

Teen työtä hyväksyäkseni omat heikkouteni ja olen purkanut omia suojamuurejani kerros kerrokselta. Mitä pidemmälle pääsen, sitä voimakkaammammin kuvaan tulee armollisuus itseäni kohtaan. Opin hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen, ehkä jopa niin että suurimmat heikkouteni ovat suurin vahvuuteni. Minulla on vielä matkaa enkä usko (tai toivo) olevani koskaan valmis, mutta kiitollisena jatkan matkaa jokaisesta oivalluksesta jotain oppimeena.

Nyt menen jatkamaan uniani ja uskon että herään aamulla hieman rauhoittuneena ja hyväksyen sen että nyt minun tulee vaan odottaa rauhassa. Ongelmat ratkeavat aikanaan.

Kävin tänään ravitsemusterapeutilla ja tarkoitus oli että tänään olen tavoitepainossa matkalla kohti lihavuusleikkausta. Videolla kerron miten meni

 

 

19. August 2020 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

IMG_20200717_162334

Tänään on ollut henkisesti raskas päivä. Palasin parin-kolmen viikon sairaslomalta töihin. Käytännössä se tarkoitti että avasin työläppärin ja luin sähköposteja, uusia ohjeita, infoja ja osallistuin kolmeen etäkokoukseen/-infoon. Työmatkani oli makuuhuoneesta työhuoneeseen. Kaikki “omasta” läheisimmästä tiimistäni olivat poissa tänään, osa on ottanut lomaa tämän viikon, joku taitaa olla sairaana ja joku oli muuten varattu. Olen ollut pitkään poissa ja olisin halunnut kohdata jonkun. Viestittelin esimieheni kanssa, joka kyllä lupasi soittaa minulle tarvittaessa mutta hänellä oli kokouksia koko päivän joten en halunnut häiritä häntä. Tuntuu että palasin johonkin jota ei ole. Kohtasin vain etätyön huonoimman puolen, yksinäisyyden.

Sairaslomani johtui toisesta etätyön huonosta puolesta, nimittäin ergonomiasta. Tai sen puutteesta. Minulla on pitkään ollut pahoja niska-hartiaseudun jumeja, mutta koska työni on viime vuodet ollut melko vaihtelevaa en ole loppupeleissä istunut kovinkaan paljon, pitkiä aikoja samalla työpisteellä tehden töitä koneella. Nyt teen töitä pelkästään koneella ja olen tehnyt itselleni oikein hyvän työpisteen. Ergonomiakin on mielestäni aika hyvä, mutta kehoni oli eri mieltä ja sain kärsiä pitkittyneestä jännityspäänsärystä joka ei oikeastaan hellittänyt kun hetkittäin yli kahteen viikkoon. Kyllähän minä tiesin olevani jumissa, mutta olen tottunut kipuun enkä oikeastaan ajatellut miten jumissa olin ennen kun kokenut vanhempi lääkäri totesi että päänsärky johtuu noista jumeista.

Olen kaikin mahdollisin tavoin yrittänyt hoitaa kipeitä kohtia ja päänsärky on hellittänyt. Uskalsin siis palata töihin, jossa aion ottaa hyvin varovasti. Ongelmana on vaan se että minulle ei sovi se että palaan etätyöhön jossa en kohtaa ketään. Olen koko päivän ollut levoton ja mieleni alkaa kehittää kaikenlaisia kauhutarinoita.

Nämä kauhutarinat ovat minulle vanohoja tuttuja. Palaan niihin aika ajoin. Tuorein liittyy sairastamiseen. Olen viime vuosina sairastanut paljon ja jäätyäni työttömäksi talvella eräs ystäväni sanoi minulle suoraan ettei palkkaisi minua tiimiinsä sillä huono terveyteni tekee minusta liian suuren riskin. Koin tuolloin, ja vielä enemmän koen nyt, että hän on oikeassa. Toisaalta tiedän että sairastamiselle ei voi mitään, mutta silti tuo lause jäi elämään takaraivooni.

Se sopii hyvin yhteen muiden mielessäni mellastavien kauhutarinoiden kanssa. Oikein huonoina hetkinä koen olevani täysin epäonnistunut kaikessa. Koen että olen saanut paljon mahdollisuuksia, mutta että en ole saanut mitään aikaiseksi. Koen että näyttelen hyvää ihmistä mutta että kulissin takana olen pelkkä epäonnistunut olio.

En tiedä mitä mittareita sisäinen kriitikkoni käyttää, mutta tiedän että nuo kauhutarina on kaukana totuudesta. Silti ne ovat olemassa jossain takaraivossa. Todennäköisesti niilläkin on tehtävänsä, mutta väsyneenä, huonona päivänä tai huonona hetkenä niitä ei pitäisi päästää mellastamaan. Silloin tarvitsemme armollisuutta itseämme kohtaan. Sitä minäkin aion nyt harjoitella. Ja huomenna aion etsiä käsiini jokun työkaverin, jonka voin kohdata työhönpaluuahdistuneena.

Olen ollut pitkään hiljaa tällä kanavalla. Paljon on tapahtunut. En pelkää enää, ainakaan aktiivisesti. Olen saanut paljon ja olen menettänyt rakkaani. Rakas Eevi nukkui pois minun rapsutellessa sen pehmeää turkkia vappuaattona. Suru on mukanani joka päivä, mutta myös suuri kiitollisuus kaikesta mitä saimme yhdessä kokea. Tuo upea koira toi elämääni niin paljon hyvää että se kompensoi moninkertaisesti tämän ikävän ja surun.

IMG_20200606_135246

 

Olen myös saanut paljon. Olen saanut töitä ja reilun kuukauden jälkeen olen edelleen todella innoissani uudesta työstäni. Olen siirtynyt pois kokemusasiantuntijuudesta ja järjestötyöstä ja oma yrityskin on laitettu lepäämään ehkä lopullisesti. Työni ei liity blogini aiheisiin ja siksi en kerro nyt siitä sen enempää. Sen verran voin kuitenkin sanoa että ammatillinen itseluottamukseni on palautunut ja tuntuu että olen taas minä!

Tuntuu että tämä alkuvuosi on ollut mullistava paitsi koronan suhteen myös henkilökohtaisella tasolla. Olen tehnyt aikamoisen siirtymäriitin monin tavoin. Kymmenen vuotta ammatillinen minäni on pyörinyt sairasumisen ja sairastamisen kokemuksen ympärillä ja nyt olen jättänyt sen sivuun. Kokemukseni on tehnyt minusta sen joka olen ja se tulee kulkemaan mukanani aina, mutta fokus on siirtynyt muuhun. Mielenterveystyö, kokemusasiantuntijuus, hyvinvointi ja riippuvuuksista vapaa elämä tulee aina olemaan lähellä sydäntäni ja toivon että saan mahdollisuuden auttaa myös kokemusteni kautta, mutta juuri nyt minun pitää ottaa vähän etäisyyttä.

Olen vaiheessa jossa minun tulee olla terveen itsekäs ja kääntää katseeni omaan hyvinvointiini. Minulla on iso projekti edessäni jos ja kun pääsen lihavuusleikkaukseen ja muutenkin oma elämäni kaipaa huomiotani. Nyt on aika keskittyä itseeni.

Matka jatkuu, pieniä askelia otetaan edelleen ja kaikenlaista mielenkiintoista tulen oppimaan. Mutta olen valmis katsomaan kaikkea hieman eri silmälasien kautta. Koen että olen vapautunut ja lähden innoissani uudelle polulle.

Työsuhteeni A-klinikkasäätiöllä päättyi perjantaina 31.1.2020. Tänään on sen jälkeinen maanantai. Olen siis työtön. Olen seuraillut työpaikkoja jo viime vuoden puolella ja hain muutamaa kiinnostavalta kuulostanutta paikkaa, mutta huonolla menestyksellä. En päässyt haastatteluun. Yhteen haastatteluun pääsin, mutta paikka meni toiselle ehdokkaalle.

IMG_20200129_200627

Perutetaanpas hieman taaksepäin… Olin vielä opiskelija kun sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Viihdyin siellä kymmenen vuotta. Irtisanoin itseni kun olin pahasti loppuunpalanut ja masentunut. Kesti pitkään toipua ja matka oli mutkikas. Sattumien kautta päädyin kokemustasiantuntijaksi ja palaset loksahtivat paikoilleen. Opin tuntemaan itseni ja opin matkan varrella myös paljon muuta hyödyllistä ja mielenkiintoista. Voimaannun ihmisistä, olen hyvä hyödyntämään työkalupakissani olevia erilaisia elementtejä ja olen joustava. Uusimmat oivallukset ovat että olen sinnikäs ja rohkea. Uskon että asioita voi muuttaa ja pyrin saavuttamaan tavoitteeni tavalla tai toisella. Jos jokin asia ei toimi, kokeilen jotain muuta.

Matkan varrella tuli vastaan myös iso liuta haasteita. Niistä olen kertoillut osittain täällä ja osa on henkilökohtaisia enkä halua jakaa niitä maailmalle. Täällä olen kertonut mm. sairastumisistani ja matkastani mielenterveyskuntoutujana. Olen viimeiset neljä vuotta kantanut vakavan masennuksen taakkaa samalla kun olen enimmäkseen ollut enemmän tai vähemmän toimintakykyinen. Olen saanut hyvää hoitoa ja viime vuoden loppupuolella olin sairauslomalla jonka aikana voimaannuin niin että tunnen olevani vihdoinkin vapaa masennuksesta. Olen oppinut tuntemaan itseni ja olotilani hyvin ja uskallan väittää että olen toipunut (tosin myös hoitotiimini oli loppuvuodesta sitä mieltä että olemme pikkuhiljaa lopettelemassa hoitoani).

Olen ensisijaisesti työstänyt psyykettäni sillä jos mieli ei ole terve en jaksa mitään. Nyt on vihdoinkin aika tarttua kokonaisvaltaisemmin hyvinvointiini. Ja koska sattumalta olen saanut paljon vapaa-aikaa olen nyt päättänyt aloittaa hyvintointiprojektin. Tai rehellisyyden nimissä projekti on ollut käynnissä jo kauan, mutta nyt minulla on voimia ja resursseja tehdä konkreettisempia ja suurempia toimenpiteitä.

Viime keväänä aloin käydä ravitsemusterapeutilla ja olemme aloittaneet matkan jota minä kutsun nimellä #healtyandfit. Olen matkalla kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin johon liittyy myös painonpudotusta. En puhu laihdutuksesta sillä tämä on enemmän kun laihduttamista. Tämä on elämänmuutos. Olen oppimassa elämään terveellisesti ja huoltamaan kehoani jonka olen päästänyt rupsahtamaan melko pahasti. En minä enää syytä itseäni tästä, syitä on monia ja minä nyt satun olemaan ihminen joka kerää stressin kehoonsa läskin muodossa.

Ylipainoani olen työstänyt jo pitkään. Babysteps painonpudotus alkoi jo 2013 ja vaikka eteneminen on ollut ulkoisesti hidasta ja olen tainnut laihtumisen sijaan kerätä lisää painoa tuon jälkeen. Sisälläni on sen sijaan tapahtunut sitäkin enemmän. Ja siitä on nyt hyvä jatkaa.

Koska en aio kirjoittaa romaania (ainakaan nyt) lopetan tällä kertaa tähän ja palaan asiaan seuraavalla kerrralla. Mutta nyt on otettu julkisestikin askel kohti terveellisempää Piaa = #healtyandfit

17. October 2019 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

Odotan edelleen sitä kaunista myrskyä (katso edellinen postaus). Tämä syksy on ollut täynnä haasteita. Isoja ja pieniä, mutta haastettaa toisensa perään. Onhan tämä ollut myrskykin, mutta kaukana kauniista. Opettavainen se on ollut. En ole siellä missä haluaisin olla, mutta entistä selkeämmin tiedän mitä haluan ja ehkä se on pääasia.

IMG_20191009_145425

Minulla on selkeä suunta, tiedän mitä askeleita haluan seuraavaksi ottaa ja teen töitä päästäkseni eteenpäin. Kehoni aavistelee että jotain suurta on tuloillaan ja muistuttaa minua että tarvitsen lepoa. Olen vasta toipumassa pitkästä stressaavasta ajanjaksosta joka ei vielä ole täysin ohi. Eteenpäin mennään ja kaikki on hyvin, mutta kuten aina minulla on kiire perille ja nyt on pitäisi malttaa vähän hidastella. Ottaa maisemareitti sen sijaan että painaa moottoritiellä tuhatta ja sataa.

IMG_20191009_144425

Syksyn suurin oppitunti on ollut se että minä en voi jatkaa elämääni näin. En jaksa tehdä kaikkea, joten minun pitää priorisoida. Priorisoin itseni kaiken muun edelle. Tämä on minulle hyvin vaikeaa, mutta ihan välttämätöntä. On niin paljon mitä haluan tehdä, mutta kun kroppa panee vastaan niin se ei ole mahdollista. Joten joudun priorisoimaan. Ja kun en meinannut heti oppia niin elämä heitti eteeni sen verran ison esteen, koirani muodossa, että tömähdin vauhdilla seinään. Tai no, tässä tapauksessa isoon kaappiin. Selkeämmin sanottuna kompastuin aamuhämärässä koiraani. 55 kiloa rakkautta oli tiellä ja minä lensin vauhdilla päin isoa kaappia ja loukkasin olkapääni. Onneksi mikään ei mennyt psyvästi rikki, mutta kipu on tehokas vauhdin tappaja. Nöyränä opin että maailma menee eteenpäin ilman minuakin ja kaikki se missä minun “oli pakko” olla mukana sujui erinomaisesti myös ilman minua.

IMG_20191009_143821Minä uskoin kerrankin, hidastin tahtia ja halailen 10-vuotiasta koiraani ja miestäni ja yritän nauttia jokaisesta päivästä. Olen päässyt luontoon ja rakastamilleni rannoille vetämään henkeä. Työtä voin tehdä etänäkin, kiitos työnantajalle joustosta, ja asioilla on tapana järjestyä.

16. August 2019 · Comments Off · Categories: Hyvä olo, Pienet askeleet, Uudistumista

Palasin maanantaina töihin intoa puhkuen. Minulla oli takana ihana kesäloma. Moni asia on edennyt ja työasiat jäi ennen lomaa hyvälle mallille. Pitkästä aikaa oli olo että minä voin hyvin!

Panda

Nyt on perjantai ja kaikki on periaatteessa ihan hyvin, moni asia on edennyt ja moni asia menee hyvin ja töissä viihdyn jne, mutta jotenkin olo on kun olisin ilmapallo ilman sitä ilmaa. Yritän muistuttaa itseäni että moni asia etenee, että minulla ei ole mitään kiirettä minnekään ja että tässä ja nyt kaikki on hyvin, mutta silti en oikein jaksa.

Siitä on nyt kymmenen vuotta kun irtisanoin itseni työpaikasta jossa ehdin olla töissä sen kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta sitten olin pahasti työuupunut, masentunut, ahdistunut, vastarakastunut, juuri aloittamassa uuden elämän maalla ja valmiina aloittamaan alusta.

Kymmenessä vuodessa olen ehtinyt vaikka mitä. Minulla on ollut erittäin mielenkiintoinen polku jota olen kävellyt, juossut, kompuroinut, kontannut ja välillä kironnut sitä etten vaan jäänyt paikalleni joskus kauan sitten. Olin onnellinen kymmenen vuotta sitten, mutta olen onnellinen myös tänään. Olen kehittynyt ihmisenä aivan valtavasti ja olen kiitollinen jokaisesta askeleesta jonka olen ottanut vaikka ne ovat välillä olleet tuskallisen hitaita ja raastavan raskaita.

Tällä kirjoituksella ei ole varsinaista pointtia, halusin vaan purkaa tämän lannistuneen ja jotenkin paikallaan seisovan tunteen johonkin muuhun kun itseeni. Ehkä tämä on se tyyni ennen myrskyä. Tosin aavistelen että tämä myrsky tulee olemaan kaunis, voimaannuttava ja energinen. Tämä myrsky tuo mukanaan jotain ennenäkemätöntä.

Kirjoittaminen auttoi ja jään innolla odottamaan myrskyä!

Tämän tekstin kuvaksi valikoitui yhden unelman täyttymys. Se kun näin ilmielävän pandan. Olin tuossa hetkessä täydellisen onnellinen! 

19. March 2019 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

Luin eilen jostain kirjoitusta jossa taas puhuttiin siitä kuinka some näyttää vain kauniin kiiltokuvan ja kuinka me uuvumme kun yritämme saavuttaa mahdottomuuksia yrittäessämme elää kuten somessa pitää elää. Minun somessa on kuitenkin mielestäni melko laaja kirjo kaikkea. Elämää.

DSC_2940

 

Jäin pohtimaan minkälaisen kuvan minä itse annan. En tiedä. Paljonhan minä oksennan ulos omaa pahoinvointiani, mutta toki yritän aina löytää jonkunlaisen positiivisen opetuksen asioihin. Mutta se kuvaa kyllä minua aika hyvin. En tietenkään näytä somessa enkä kirjoita blogissa kaikesta elämässäni. Mutta yritän realistisesti kertoa sitä mitä mielessäni liikkuu ja mitä koen että haluan jakaa muille.

Tänään mielessä pyörii pahoinvointi. Olen ollut jo kauan alavireinen. Olen sairastellut todella paljon ja elämässä on isoja asioita meneillään. Asioita jotka liittyvät muihin ihmisiin ja joista en halua siksi somessa sen kummemmin kertoa. Mutta minulla on raskas elämänvaihe meneillään kaikin tavoin. En oikein jaksa mitään ja työssä käynti syö vähäisiä energiavarastoja suhteettomasti. Mutta taloudellinen realitettii on että työssä olisi jaksettava sillä minulla ei ole varaa olla tekemättä töitä. Tukien varassa minulla ei ole varaa elää. Tästä syntyy kierre joka synnyttää entistä enemmän ahdistusta.

Jos sinä tapaat minut saatan vaikuttaa omalta itseltäni ja olla iloinen ja nauravainen. Mutta kun katsoo vähän tarkemmin huomaa sen miten väsynyt olen ja miten ahdistus syö minua. Perun tapaamisia ja vetäydyn kotiin. Yritän löytää energiaa hoitaa terveyttäni jotta jaksan käydä töissä. Ihanne olisi että jaksaisin myös tavata ystäviä ja saada iloa elämääni. En onnistu tässä kovinkaan hyvin.

Onneksi minulla on iloa elämässäni. Parisuhteeni voi hyvin ja minulla on ihminen rinnalla joka tukee ja jonka sylissä saan itkeä. Muutama ystävä jaksaa tunkeutua kuoren läpi ja kuunnella ja tsempata. Nautin oikeasti niistä hyvistä hetkistä ja välillä unohdan hetkeksi kaiken ahdistavan. Ja sitten todellisuus iskee, mutta sen rinnalle tulee syyllisyys. Mikä oikeus minulla on valittaa kun on ihmisiä joilla on asiat paljon huonommin.

Tällaisia ajatuksia minä pyörittelen. Kirjoitan tätä sohvan nurkassa, siinä omassa piilopaikassani johon kaivaudun kun en jaksa. Olen taas sairauslomalla. Tällä kertaa selkäni vuoksi. Olen viimeisen puolen vuoden aikana ollut sairauslomalla ainkin masennuksen vuoksi (8 viikkoa + lyhyempiä pätkiä), astman vuoksi, flunssan vuoksi, ja nyt selkä petti. Olen juuttunut pahaan kierteeseen joka ruokkii itse itseään. Olen tehnyt muutoksia ja pitkän tähtäimen suunnitelmia. Yritän tehdä asioita joiden tiedän auttavan, mutta olen nyt niin vaikessa tilanteessa ettei tästä ole ulospääsyä ennen kun tietyt tapahtumat ovat ohi. Nyt pitää vaan kestää. Päivä kerrallaan, baby steps.

TällIaista tänään. Kiiltokuvan kääntöpuoli.

Olen näemmä tasan kukausi sitten pohtinut sitä miten tunnen itseni huonommaksi kun muut. Kulunut kuukausi on ollut voinnin suhteen varsinainen vuoristorata ja minä yritän vaan pysyä mukana. Nyt elän päivä kerrallaan, mutta olen myös tehnyt pitkän tähtäimen suunintelmia ja toimenpiteitä terveyteni eteen.

Pia now

Joten nyt on aika ottaa taas lihavuus pois kaapista. Fakta on se että olen älyttömän lihava. Minulla on joka päivä vaikea olla siksi että painan niin paljon. Tästä huolimatta olen keskittynyt muihin asioihin ja sanonut itselleni ja muille ettei minulla ole nyt energiaa keskittyä painooni, kun on niin paljon muuta. Ja totta sekin. Minulla on ollut äärettömän paljon kaikkea, mutta ongelmahan on se että kun elän muutenkin korkealla tempolla niin ylipaino ei ainakaan auta minua. Korkea tempo ja suuri ylipaino ovat huono yhtälö ja kyllähän minä tämän tiedän. On myös totta ettei minulla ole kovinkaan paljon voimavaroja muuhun kun selviytymiseen päivä toisensa jälkeen, mutta tämäkin on huono selitys. Kunhan minä saisin edes jotain tehtyä painoni pudottamiseksi niin alan varmasti jaksaa kaikin puolin paremmin.

Jotain pitää siis tehdä. Ja se jotain on asian pilkkominen pieniin askeliin (onko tuo oikeaa suomea?). Minulla on kolme hyvin selkeää tavoitetta tälle talvelle. 1) Käy töissä, 2) Syö säännöllisesti, 3) Älä jumitu negatiivisiin ajatusmalleihin. Näistä aloitan. Painonpudotuksen kannalta tärkein on tuo syö säännöllisesti. Uskokaa tai älkää minä syön usein aivan liian vähän. Nyt olisi oleellista syödä säännöllisesti, tarpeeksi usein ja saada tästä rutiini. Sen jälkeen otetaan seuraava askel.

Olisi todella houkuttelevaa aloittaa kunnon rykäisyllä ja tehdä kaikki kerralla. Mutta tiedän että se ei toimi. Olen tiedostanut oman lihavuuteni koko ikäni. Ja olen laihduttanut ainakin 30 vuotta. Joten aloitetaan pienellä tavoitteella. Tällä viikolla en ole onnistunut. Maanantaina minulla oli etäpäivä ja lounas jäi väliin. Eilen ja tänään olen ollut sairaana kotona ja eilenkin jäi lounas välistä. Tänään olen syönyt aamupalaa ja nyt olisi kohta lounaan aika.

Päätin ottaa itselleni pienen haasteen ja tulen tekemään tätä julkisesti. Päätin että raportoin tekemisiäni Instagramissa, joten @piaalarto seurantaan Instan puolella jos haluat tsempata minua matkan varrella. :)

 

Kuten moni muu minäkin pohdin tänään tätä kohta päättyvää vuotta. Vuoteni on ollut vaihteleva sisältäen suurta onnea ja syvää surua. Olen sairastanut taas poikkeuksellisen paljon, ja olinkin kahdeksan viikkoa masennuksen kourissa poissa töistä. Olen oppinut omasta masennuksestani todella paljon tänä vuonna. Olen ymmärtänyt miten masennus hallitsee minua ja olen oppinut tunnistamaan masennuksen äänen. Tämä on jo suuri askel ja vaikka olenkin edelleen sairas toivon että olen menossa kohti terveyttä masennuksen suhteen.

2019

Töissä olen löytänyt oman paikkani. Hieman sattumien kautta päädyin alkuvuodesta työpaikkani työsuojeluvaltuutetuksi ja myös henkilöstön edustajaksi A-klinikkasäätiön hallitukseen. Työsuojeluvaltuutetun tehtävä on hyvin lähellä sitä mikä on minun tavoitteeni kokemusasiantuntijana. Haluan tehdä töitä jotta ihmiset voisivat paremmin työpaikoilla. Minä olen sairastunut sekä työuupumukseen että astmaan (huonon sisäilman seurauksena). Nämä ovat tänä päivänä liian yleisiä asioita monilla työpaikoilla ja omat kokemukseni innostavat minua toimimaan jotta olisimme terveempiä ja tyytyväisempiä työntekijöitä!

Kokemusasiantuntijuus kaiken kaikkiaan on lähellä sydäntäni ja haluan että kokemusasiantuntijuutta kuunnellaan kautta linjan jotta saamme parempia palveluita, parempia työpaikkoja ja terveempiä ja tyytyväisempiä ihmisiä. KokeNetissä olemme päässeet auttamaan ihmisiä, jotka ovat hädässä eivätkä tiedä mistä hakea apua tai miten lähteä purkamaan vaikeaa tilannetta. #eihävetä-kampanjan avulla teemme töitä jotta yhä useampi havahtuisi pohtimaan omaa suhdettaan häpeään ja sihen miten häpeä vaikuttaa elämäämme. Kampanja on ollut säästöliekillä aikapulan takia, mutta tulemme nyt keskittämään enemmän aikaa ja energiaa tälle tärkeälle asialle.

Koen että tänä vuonna olen uskaltanut todella paljon enemmän kun koskaan aikaisemmin. Sekä työelämässä että henkilökohtaisessa elämässä. Mitä enemmän uskallan sitä enemmän vapaudun. Olen saanut kuulla olevani esimerkki monelle (vaikka se tuntuu edelleen käsittämättömältä joka kerta kun kuulen sen) ja suurin motiivini tehdä sitä työtä jota teen on että pääsen omalla esimerkilläni innoittamaan ihmisiä voimaan paremmin. Sillä hyvinvoinnin avaimet ovat omissa käsissämme. Monesti olemme niin jumissa ettemme osaa käyttää noita avaimia. Tai ehkä emme edes tiedä että ne ovat hallussamme. Mutta olen oppinut että minä olen itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani. En voi siirtää vastuuta miehelleni, perheelleni, työnantajalleni enkä ystävilleni.

Sairastelusta ja monista muista vaikeuksista huolimatta olen koko ajan kokenut että olen onnellinen. Minulla on moni asia todella hyvin ja elämässäni on perusta kunnossa. Sekään ei ole itsestäänselvyys sillä viimeiseen kolmeen vuoteen on mahtunut todella paljon epävarmuutta ihan kaikilla sektoreilla. Silti olen uskaltanut luottaa siihen että asiat järjestyvät ja niin ne ovat tehneet. Välillä turhauttavan pienin askelin ja välillä pelottavan suurin harppauksin. Mutta kun palaan takaisin siihen kuka olin kolme vuotta sitten huomaan ja näen miten paljon olen kehittynyt. Ja siitä olen kiitollinen ja sen myötä onnellinen.

Jännittyneenä ja innostuneena siirrän katseeni vuoteen 2019. Tiedän että se tulee sisältämään monia vaikeita asioita ja päätöksiä. Tiedän myös että se tulee sisältämään paljon uutta ja mielenkiintoista. Aion jatkaa uskaltamista ja aion jatkaa muiden innostamista. Suunnitelmia on monia ja katsotaan mitkä niistä toteutuvat. Hyvää vuodenvaihdetta ja vuotta 2019!

%d bloggers like this: