Olen ollut pitkään hiljaa tällä kanavalla. Paljon on tapahtunut. En pelkää enää, ainakaan aktiivisesti. Olen saanut paljon ja olen menettänyt rakkaani. Rakas Eevi nukkui pois minun rapsutellessa sen pehmeää turkkia vappuaattona. Suru on mukanani joka päivä, mutta myös suuri kiitollisuus kaikesta mitä saimme yhdessä kokea. Tuo upea koira toi elämääni niin paljon hyvää että se kompensoi moninkertaisesti tämän ikävän ja surun.

IMG_20200606_135246

 

Olen myös saanut paljon. Olen saanut töitä ja reilun kuukauden jälkeen olen edelleen todella innoissani uudesta työstäni. Olen siirtynyt pois kokemusasiantuntijuudesta ja järjestötyöstä ja oma yrityskin on laitettu lepäämään ehkä lopullisesti. Työni ei liity blogini aiheisiin ja siksi en kerro nyt siitä sen enempää. Sen verran voin kuitenkin sanoa että ammatillinen itseluottamukseni on palautunut ja tuntuu että olen taas minä!

Tuntuu että tämä alkuvuosi on ollut mullistava paitsi koronan suhteen myös henkilökohtaisella tasolla. Olen tehnyt aikamoisen siirtymäriitin monin tavoin. Kymmenen vuotta ammatillinen minäni on pyörinyt sairasumisen ja sairastamisen kokemuksen ympärillä ja nyt olen jättänyt sen sivuun. Kokemukseni on tehnyt minusta sen joka olen ja se tulee kulkemaan mukanani aina, mutta fokus on siirtynyt muuhun. Mielenterveystyö, kokemusasiantuntijuus, hyvinvointi ja riippuvuuksista vapaa elämä tulee aina olemaan lähellä sydäntäni ja toivon että saan mahdollisuuden auttaa myös kokemusteni kautta, mutta juuri nyt minun pitää ottaa vähän etäisyyttä.

Olen vaiheessa jossa minun tulee olla terveen itsekäs ja kääntää katseeni omaan hyvinvointiini. Minulla on iso projekti edessäni jos ja kun pääsen lihavuusleikkaukseen ja muutenkin oma elämäni kaipaa huomiotani. Nyt on aika keskittyä itseeni.

Matka jatkuu, pieniä askelia otetaan edelleen ja kaikenlaista mielenkiintoista tulen oppimaan. Mutta olen valmis katsomaan kaikkea hieman eri silmälasien kautta. Koen että olen vapautunut ja lähden innoissani uudelle polulle.

Työsuhteeni A-klinikkasäätiöllä päättyi perjantaina 31.1.2020. Tänään on sen jälkeinen maanantai. Olen siis työtön. Olen seuraillut työpaikkoja jo viime vuoden puolella ja hain muutamaa kiinnostavalta kuulostanutta paikkaa, mutta huonolla menestyksellä. En päässyt haastatteluun. Yhteen haastatteluun pääsin, mutta paikka meni toiselle ehdokkaalle.

IMG_20200129_200627

Perutetaanpas hieman taaksepäin… Olin vielä opiskelija kun sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Viihdyin siellä kymmenen vuotta. Irtisanoin itseni kun olin pahasti loppuunpalanut ja masentunut. Kesti pitkään toipua ja matka oli mutkikas. Sattumien kautta päädyin kokemustasiantuntijaksi ja palaset loksahtivat paikoilleen. Opin tuntemaan itseni ja opin matkan varrella myös paljon muuta hyödyllistä ja mielenkiintoista. Voimaannun ihmisistä, olen hyvä hyödyntämään työkalupakissani olevia erilaisia elementtejä ja olen joustava. Uusimmat oivallukset ovat että olen sinnikäs ja rohkea. Uskon että asioita voi muuttaa ja pyrin saavuttamaan tavoitteeni tavalla tai toisella. Jos jokin asia ei toimi, kokeilen jotain muuta.

Matkan varrella tuli vastaan myös iso liuta haasteita. Niistä olen kertoillut osittain täällä ja osa on henkilökohtaisia enkä halua jakaa niitä maailmalle. Täällä olen kertonut mm. sairastumisistani ja matkastani mielenterveyskuntoutujana. Olen viimeiset neljä vuotta kantanut vakavan masennuksen taakkaa samalla kun olen enimmäkseen ollut enemmän tai vähemmän toimintakykyinen. Olen saanut hyvää hoitoa ja viime vuoden loppupuolella olin sairauslomalla jonka aikana voimaannuin niin että tunnen olevani vihdoinkin vapaa masennuksesta. Olen oppinut tuntemaan itseni ja olotilani hyvin ja uskallan väittää että olen toipunut (tosin myös hoitotiimini oli loppuvuodesta sitä mieltä että olemme pikkuhiljaa lopettelemassa hoitoani).

Olen ensisijaisesti työstänyt psyykettäni sillä jos mieli ei ole terve en jaksa mitään. Nyt on vihdoinkin aika tarttua kokonaisvaltaisemmin hyvinvointiini. Ja koska sattumalta olen saanut paljon vapaa-aikaa olen nyt päättänyt aloittaa hyvintointiprojektin. Tai rehellisyyden nimissä projekti on ollut käynnissä jo kauan, mutta nyt minulla on voimia ja resursseja tehdä konkreettisempia ja suurempia toimenpiteitä.

Viime keväänä aloin käydä ravitsemusterapeutilla ja olemme aloittaneet matkan jota minä kutsun nimellä #healtyandfit. Olen matkalla kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin johon liittyy myös painonpudotusta. En puhu laihdutuksesta sillä tämä on enemmän kun laihduttamista. Tämä on elämänmuutos. Olen oppimassa elämään terveellisesti ja huoltamaan kehoani jonka olen päästänyt rupsahtamaan melko pahasti. En minä enää syytä itseäni tästä, syitä on monia ja minä nyt satun olemaan ihminen joka kerää stressin kehoonsa läskin muodossa.

Ylipainoani olen työstänyt jo pitkään. Babysteps painonpudotus alkoi jo 2013 ja vaikka eteneminen on ollut ulkoisesti hidasta ja olen tainnut laihtumisen sijaan kerätä lisää painoa tuon jälkeen. Sisälläni on sen sijaan tapahtunut sitäkin enemmän. Ja siitä on nyt hyvä jatkaa.

Koska en aio kirjoittaa romaania (ainakaan nyt) lopetan tällä kertaa tähän ja palaan asiaan seuraavalla kerrralla. Mutta nyt on otettu julkisestikin askel kohti terveellisempää Piaa = #healtyandfit

17. October 2019 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

Odotan edelleen sitä kaunista myrskyä (katso edellinen postaus). Tämä syksy on ollut täynnä haasteita. Isoja ja pieniä, mutta haastettaa toisensa perään. Onhan tämä ollut myrskykin, mutta kaukana kauniista. Opettavainen se on ollut. En ole siellä missä haluaisin olla, mutta entistä selkeämmin tiedän mitä haluan ja ehkä se on pääasia.

IMG_20191009_145425

Minulla on selkeä suunta, tiedän mitä askeleita haluan seuraavaksi ottaa ja teen töitä päästäkseni eteenpäin. Kehoni aavistelee että jotain suurta on tuloillaan ja muistuttaa minua että tarvitsen lepoa. Olen vasta toipumassa pitkästä stressaavasta ajanjaksosta joka ei vielä ole täysin ohi. Eteenpäin mennään ja kaikki on hyvin, mutta kuten aina minulla on kiire perille ja nyt on pitäisi malttaa vähän hidastella. Ottaa maisemareitti sen sijaan että painaa moottoritiellä tuhatta ja sataa.

IMG_20191009_144425

Syksyn suurin oppitunti on ollut se että minä en voi jatkaa elämääni näin. En jaksa tehdä kaikkea, joten minun pitää priorisoida. Priorisoin itseni kaiken muun edelle. Tämä on minulle hyvin vaikeaa, mutta ihan välttämätöntä. On niin paljon mitä haluan tehdä, mutta kun kroppa panee vastaan niin se ei ole mahdollista. Joten joudun priorisoimaan. Ja kun en meinannut heti oppia niin elämä heitti eteeni sen verran ison esteen, koirani muodossa, että tömähdin vauhdilla seinään. Tai no, tässä tapauksessa isoon kaappiin. Selkeämmin sanottuna kompastuin aamuhämärässä koiraani. 55 kiloa rakkautta oli tiellä ja minä lensin vauhdilla päin isoa kaappia ja loukkasin olkapääni. Onneksi mikään ei mennyt psyvästi rikki, mutta kipu on tehokas vauhdin tappaja. Nöyränä opin että maailma menee eteenpäin ilman minuakin ja kaikki se missä minun “oli pakko” olla mukana sujui erinomaisesti myös ilman minua.

IMG_20191009_143821Minä uskoin kerrankin, hidastin tahtia ja halailen 10-vuotiasta koiraani ja miestäni ja yritän nauttia jokaisesta päivästä. Olen päässyt luontoon ja rakastamilleni rannoille vetämään henkeä. Työtä voin tehdä etänäkin, kiitos työnantajalle joustosta, ja asioilla on tapana järjestyä.

16. August 2019 · Comments Off · Categories: Hyvä olo, Pienet askeleet, Uudistumista

Palasin maanantaina töihin intoa puhkuen. Minulla oli takana ihana kesäloma. Moni asia on edennyt ja työasiat jäi ennen lomaa hyvälle mallille. Pitkästä aikaa oli olo että minä voin hyvin!

Panda

Nyt on perjantai ja kaikki on periaatteessa ihan hyvin, moni asia on edennyt ja moni asia menee hyvin ja töissä viihdyn jne, mutta jotenkin olo on kun olisin ilmapallo ilman sitä ilmaa. Yritän muistuttaa itseäni että moni asia etenee, että minulla ei ole mitään kiirettä minnekään ja että tässä ja nyt kaikki on hyvin, mutta silti en oikein jaksa.

Siitä on nyt kymmenen vuotta kun irtisanoin itseni työpaikasta jossa ehdin olla töissä sen kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta sitten olin pahasti työuupunut, masentunut, ahdistunut, vastarakastunut, juuri aloittamassa uuden elämän maalla ja valmiina aloittamaan alusta.

Kymmenessä vuodessa olen ehtinyt vaikka mitä. Minulla on ollut erittäin mielenkiintoinen polku jota olen kävellyt, juossut, kompuroinut, kontannut ja välillä kironnut sitä etten vaan jäänyt paikalleni joskus kauan sitten. Olin onnellinen kymmenen vuotta sitten, mutta olen onnellinen myös tänään. Olen kehittynyt ihmisenä aivan valtavasti ja olen kiitollinen jokaisesta askeleesta jonka olen ottanut vaikka ne ovat välillä olleet tuskallisen hitaita ja raastavan raskaita.

Tällä kirjoituksella ei ole varsinaista pointtia, halusin vaan purkaa tämän lannistuneen ja jotenkin paikallaan seisovan tunteen johonkin muuhun kun itseeni. Ehkä tämä on se tyyni ennen myrskyä. Tosin aavistelen että tämä myrsky tulee olemaan kaunis, voimaannuttava ja energinen. Tämä myrsky tuo mukanaan jotain ennenäkemätöntä.

Kirjoittaminen auttoi ja jään innolla odottamaan myrskyä!

Tämän tekstin kuvaksi valikoitui yhden unelman täyttymys. Se kun näin ilmielävän pandan. Olin tuossa hetkessä täydellisen onnellinen! 

19. March 2019 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

Luin eilen jostain kirjoitusta jossa taas puhuttiin siitä kuinka some näyttää vain kauniin kiiltokuvan ja kuinka me uuvumme kun yritämme saavuttaa mahdottomuuksia yrittäessämme elää kuten somessa pitää elää. Minun somessa on kuitenkin mielestäni melko laaja kirjo kaikkea. Elämää.

DSC_2940

 

Jäin pohtimaan minkälaisen kuvan minä itse annan. En tiedä. Paljonhan minä oksennan ulos omaa pahoinvointiani, mutta toki yritän aina löytää jonkunlaisen positiivisen opetuksen asioihin. Mutta se kuvaa kyllä minua aika hyvin. En tietenkään näytä somessa enkä kirjoita blogissa kaikesta elämässäni. Mutta yritän realistisesti kertoa sitä mitä mielessäni liikkuu ja mitä koen että haluan jakaa muille.

Tänään mielessä pyörii pahoinvointi. Olen ollut jo kauan alavireinen. Olen sairastellut todella paljon ja elämässä on isoja asioita meneillään. Asioita jotka liittyvät muihin ihmisiin ja joista en halua siksi somessa sen kummemmin kertoa. Mutta minulla on raskas elämänvaihe meneillään kaikin tavoin. En oikein jaksa mitään ja työssä käynti syö vähäisiä energiavarastoja suhteettomasti. Mutta taloudellinen realitettii on että työssä olisi jaksettava sillä minulla ei ole varaa olla tekemättä töitä. Tukien varassa minulla ei ole varaa elää. Tästä syntyy kierre joka synnyttää entistä enemmän ahdistusta.

Jos sinä tapaat minut saatan vaikuttaa omalta itseltäni ja olla iloinen ja nauravainen. Mutta kun katsoo vähän tarkemmin huomaa sen miten väsynyt olen ja miten ahdistus syö minua. Perun tapaamisia ja vetäydyn kotiin. Yritän löytää energiaa hoitaa terveyttäni jotta jaksan käydä töissä. Ihanne olisi että jaksaisin myös tavata ystäviä ja saada iloa elämääni. En onnistu tässä kovinkaan hyvin.

Onneksi minulla on iloa elämässäni. Parisuhteeni voi hyvin ja minulla on ihminen rinnalla joka tukee ja jonka sylissä saan itkeä. Muutama ystävä jaksaa tunkeutua kuoren läpi ja kuunnella ja tsempata. Nautin oikeasti niistä hyvistä hetkistä ja välillä unohdan hetkeksi kaiken ahdistavan. Ja sitten todellisuus iskee, mutta sen rinnalle tulee syyllisyys. Mikä oikeus minulla on valittaa kun on ihmisiä joilla on asiat paljon huonommin.

Tällaisia ajatuksia minä pyörittelen. Kirjoitan tätä sohvan nurkassa, siinä omassa piilopaikassani johon kaivaudun kun en jaksa. Olen taas sairauslomalla. Tällä kertaa selkäni vuoksi. Olen viimeisen puolen vuoden aikana ollut sairauslomalla ainkin masennuksen vuoksi (8 viikkoa + lyhyempiä pätkiä), astman vuoksi, flunssan vuoksi, ja nyt selkä petti. Olen juuttunut pahaan kierteeseen joka ruokkii itse itseään. Olen tehnyt muutoksia ja pitkän tähtäimen suunnitelmia. Yritän tehdä asioita joiden tiedän auttavan, mutta olen nyt niin vaikessa tilanteessa ettei tästä ole ulospääsyä ennen kun tietyt tapahtumat ovat ohi. Nyt pitää vaan kestää. Päivä kerrallaan, baby steps.

TällIaista tänään. Kiiltokuvan kääntöpuoli.

Olen näemmä tasan kukausi sitten pohtinut sitä miten tunnen itseni huonommaksi kun muut. Kulunut kuukausi on ollut voinnin suhteen varsinainen vuoristorata ja minä yritän vaan pysyä mukana. Nyt elän päivä kerrallaan, mutta olen myös tehnyt pitkän tähtäimen suunintelmia ja toimenpiteitä terveyteni eteen.

Pia now

Joten nyt on aika ottaa taas lihavuus pois kaapista. Fakta on se että olen älyttömän lihava. Minulla on joka päivä vaikea olla siksi että painan niin paljon. Tästä huolimatta olen keskittynyt muihin asioihin ja sanonut itselleni ja muille ettei minulla ole nyt energiaa keskittyä painooni, kun on niin paljon muuta. Ja totta sekin. Minulla on ollut äärettömän paljon kaikkea, mutta ongelmahan on se että kun elän muutenkin korkealla tempolla niin ylipaino ei ainakaan auta minua. Korkea tempo ja suuri ylipaino ovat huono yhtälö ja kyllähän minä tämän tiedän. On myös totta ettei minulla ole kovinkaan paljon voimavaroja muuhun kun selviytymiseen päivä toisensa jälkeen, mutta tämäkin on huono selitys. Kunhan minä saisin edes jotain tehtyä painoni pudottamiseksi niin alan varmasti jaksaa kaikin puolin paremmin.

Jotain pitää siis tehdä. Ja se jotain on asian pilkkominen pieniin askeliin (onko tuo oikeaa suomea?). Minulla on kolme hyvin selkeää tavoitetta tälle talvelle. 1) Käy töissä, 2) Syö säännöllisesti, 3) Älä jumitu negatiivisiin ajatusmalleihin. Näistä aloitan. Painonpudotuksen kannalta tärkein on tuo syö säännöllisesti. Uskokaa tai älkää minä syön usein aivan liian vähän. Nyt olisi oleellista syödä säännöllisesti, tarpeeksi usein ja saada tästä rutiini. Sen jälkeen otetaan seuraava askel.

Olisi todella houkuttelevaa aloittaa kunnon rykäisyllä ja tehdä kaikki kerralla. Mutta tiedän että se ei toimi. Olen tiedostanut oman lihavuuteni koko ikäni. Ja olen laihduttanut ainakin 30 vuotta. Joten aloitetaan pienellä tavoitteella. Tällä viikolla en ole onnistunut. Maanantaina minulla oli etäpäivä ja lounas jäi väliin. Eilen ja tänään olen ollut sairaana kotona ja eilenkin jäi lounas välistä. Tänään olen syönyt aamupalaa ja nyt olisi kohta lounaan aika.

Päätin ottaa itselleni pienen haasteen ja tulen tekemään tätä julkisesti. Päätin että raportoin tekemisiäni Instagramissa, joten @piaalarto seurantaan Instan puolella jos haluat tsempata minua matkan varrella. :)

 

Kuten moni muu minäkin pohdin tänään tätä kohta päättyvää vuotta. Vuoteni on ollut vaihteleva sisältäen suurta onnea ja syvää surua. Olen sairastanut taas poikkeuksellisen paljon, ja olinkin kahdeksan viikkoa masennuksen kourissa poissa töistä. Olen oppinut omasta masennuksestani todella paljon tänä vuonna. Olen ymmärtänyt miten masennus hallitsee minua ja olen oppinut tunnistamaan masennuksen äänen. Tämä on jo suuri askel ja vaikka olenkin edelleen sairas toivon että olen menossa kohti terveyttä masennuksen suhteen.

2019

Töissä olen löytänyt oman paikkani. Hieman sattumien kautta päädyin alkuvuodesta työpaikkani työsuojeluvaltuutetuksi ja myös henkilöstön edustajaksi A-klinikkasäätiön hallitukseen. Työsuojeluvaltuutetun tehtävä on hyvin lähellä sitä mikä on minun tavoitteeni kokemusasiantuntijana. Haluan tehdä töitä jotta ihmiset voisivat paremmin työpaikoilla. Minä olen sairastunut sekä työuupumukseen että astmaan (huonon sisäilman seurauksena). Nämä ovat tänä päivänä liian yleisiä asioita monilla työpaikoilla ja omat kokemukseni innostavat minua toimimaan jotta olisimme terveempiä ja tyytyväisempiä työntekijöitä!

Kokemusasiantuntijuus kaiken kaikkiaan on lähellä sydäntäni ja haluan että kokemusasiantuntijuutta kuunnellaan kautta linjan jotta saamme parempia palveluita, parempia työpaikkoja ja terveempiä ja tyytyväisempiä ihmisiä. KokeNetissä olemme päässeet auttamaan ihmisiä, jotka ovat hädässä eivätkä tiedä mistä hakea apua tai miten lähteä purkamaan vaikeaa tilannetta. #eihävetä-kampanjan avulla teemme töitä jotta yhä useampi havahtuisi pohtimaan omaa suhdettaan häpeään ja sihen miten häpeä vaikuttaa elämäämme. Kampanja on ollut säästöliekillä aikapulan takia, mutta tulemme nyt keskittämään enemmän aikaa ja energiaa tälle tärkeälle asialle.

Koen että tänä vuonna olen uskaltanut todella paljon enemmän kun koskaan aikaisemmin. Sekä työelämässä että henkilökohtaisessa elämässä. Mitä enemmän uskallan sitä enemmän vapaudun. Olen saanut kuulla olevani esimerkki monelle (vaikka se tuntuu edelleen käsittämättömältä joka kerta kun kuulen sen) ja suurin motiivini tehdä sitä työtä jota teen on että pääsen omalla esimerkilläni innoittamaan ihmisiä voimaan paremmin. Sillä hyvinvoinnin avaimet ovat omissa käsissämme. Monesti olemme niin jumissa ettemme osaa käyttää noita avaimia. Tai ehkä emme edes tiedä että ne ovat hallussamme. Mutta olen oppinut että minä olen itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani. En voi siirtää vastuuta miehelleni, perheelleni, työnantajalleni enkä ystävilleni.

Sairastelusta ja monista muista vaikeuksista huolimatta olen koko ajan kokenut että olen onnellinen. Minulla on moni asia todella hyvin ja elämässäni on perusta kunnossa. Sekään ei ole itsestäänselvyys sillä viimeiseen kolmeen vuoteen on mahtunut todella paljon epävarmuutta ihan kaikilla sektoreilla. Silti olen uskaltanut luottaa siihen että asiat järjestyvät ja niin ne ovat tehneet. Välillä turhauttavan pienin askelin ja välillä pelottavan suurin harppauksin. Mutta kun palaan takaisin siihen kuka olin kolme vuotta sitten huomaan ja näen miten paljon olen kehittynyt. Ja siitä olen kiitollinen ja sen myötä onnellinen.

Jännittyneenä ja innostuneena siirrän katseeni vuoteen 2019. Tiedän että se tulee sisältämään monia vaikeita asioita ja päätöksiä. Tiedän myös että se tulee sisältämään paljon uutta ja mielenkiintoista. Aion jatkaa uskaltamista ja aion jatkaa muiden innostamista. Suunnitelmia on monia ja katsotaan mitkä niistä toteutuvat. Hyvää vuodenvaihdetta ja vuotta 2019!

02. November 2018 · Comments Off · Categories: Mielenterveys, Pienet askeleet

Paljon on sattunut ja tapahtunut sitten edellisen kirjoituksen. Tärkeimpänä ehkä se että ole vihdoinkin lopettanut sinnittelemisen. Jäin muutama viikko sitten sairauslomalle ja näillä näkymin se jatkuu marraskuun loppuun. Onneksi en palanut loppuun, tuli vaan tapahtuma joka muistutti minua siitä että minä sairastan kolmatta vuotta vakavaa masennusta ja vaikka oireet ovat pysyneet hyvin hallinnassa sairaus on silti olemassa.

DSC_2154

Ensin tuntui täysin mahdottomalta lopettaa sinnittely ja kalenteria katsoessani yritin vakuuttaa itselleni että minua tarvitaan töissä ja etten minä voi jäädä pois kun on niin paljon kaikkea mitä juuri minun pitäisi tehdä. Toki, on työpanokseni tärkeä ja varmasti töissä on asioita jotka odottavat minun paluuta, mutta kyllä kaikki tärkeä järjestyy ja minä en ole korvaamaton. Olen sulkenut työpuhelimen, ottanut pois sähköpostiapin työpuhelimesta ja poistanut itseni työhön liittyvästä FB ryhmästä. Olen oikeasti onnistunut jättää työt pois mielestäni ja olen keskittynyt henkilökohtaisiin asioihin.

Koska elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikki yleensä yhtä aikaa rakas koirani loukkaantui pari viikkoa sitten ja se leikattiin viime viikolla. Oman vointini lisäksi on ollut paljon huolta ja murhetta koirastani. Nyt tilanne näyttää paremmalta ja koira voi olosuhteisiin nähden hyvin. Minä keskityn omaan vointiini. Välillä on hyviä päiviä ja välillä on vaikeampia päiviä.

Minä olen ollut hyvin avoin omista sairauksistani ja olen avoimesti kirjoittanut vaikeista asioista. Saan usein kuulla että olen rohkea ja vahva. Olen yrittänyt omalla esimerkillä näyttää että ei tarvitse hävetä vaikka sairastaa, vaikka on heikko tai vaikkei jaksa sinnitellä. Mutta en minä ole näyttänyt koko totuutta. Minullakin on asioita joita en kerro, tunteita joita en näytä ja hetkiä jolloin itken epätoivoisena ja haluan vaan kadota. On asioita jotka haluan pitää vain läheisimpien tietona, on asioita joita en halua näyttää enkä halua että kaikki tietävät minusta kaiken. Olen oppinut hyvin nuoresta esittämään että kaikki on hyvin vaikka olen täysin rikki sisältä. Minä olen koko ikäni osanut sanoa että kyllä minä pärjään, vaikken pärjää.

Olen pohtinut sitä ettei Facebook tykkäys tai kommentti ole sama asia kuin että kysymme miten voit. Kuin että vaivaudumme lähettämään yksityisviestin tai soittamaan. Tai sitä että kysymme voinko jotenkin auttaa.

Olen saanut paljon tukea ja apua, olen itse ilmoittanut että haluan vetäytyä. Mutta samalla olen miettinyt miten moni läheinen on ollut hiljaa. Kyllä minä pärjään, mutta olisi ehkä kuitenkin kiva että lähetät viestin jossa kerrot että olen mielessäsi.  Onneksi minä olen harvinaisen onnekas sillä on niitä jotka näkevät kulissien taakse. Puolisoni vetää minut lähemmäs kun yritän karata haluaksesta. Hän silittää päätäni kun itken ja hän kuivaa kyyneleeni kerta toisensa jälkeen.

Olen surullinen kaikkien niiden puolesta jotka ovat yksin, joilla ei ole niitä jotka näkevät kulissien taakse. Niillä joilla ei ole ketään. Minä haluaisin jaksaa enemmän, mutta minä olen vain yksi ihminen ja minäkin olen rikki. Mutta jos me ponnistelisimme ja lähettäisimme edes yhden viestin tai soittaisimme edes yhden puhelun…

Olen ollut kauan hiljaa täällä blogissa. Olen tehnyt niin kun tarkoitus oli, eli keskittynyt itseeni ja itselleni tärkeisiin asioihin. Olen yrittänyt asettaa itseni etusijalle ja olen yrittänyt pitää parempaa huolta itsestäni.

Olen epäonnistunut. Näennäisesti olen tehnyt noin kun yllä kuvaan, mutta todellisuudessa olen kuitenkin yrittänyt jaksaa. Tai olen yrittänyt jaksaa olla täydellinen siinä mitä olen jättänyt jäljelle kun olen karsinut pois kaiken mikä ei ole sitä kaikkein tärkeintä.

p18

Kehoni on kerta toisensa jälkeen muistuttanut minua että en huolehdi itsestäni tarpeeksi hyvin. Olen tehnyt näennäisiä muutoksia ja puhunut suureen ääneen kuinka kuuntelen nyt itseäni. Ja silti olen jatkanut syvällä sisällä samaa kuin aina ennenkin. En ole uskaltanut luottaa siihen että elämä kantaa ja että minun ei tarvitse koko aikaa tehdä kaikkea. Olen yrittänyt pitää kiinni ohjaksista ja väkisin ohjata itseäni suuntaan joka ei ole terveellinen. Mutta kehoni on paljon voimakkaampi kuin minä ja nyt tapahtui jotain jota ehkä uskon.

Minun suuri ongelmani on ollut astma ja sen myötä olen tänä vuonna kohdannut tilanteita joissa en ole voinut tehdä fyysisesti niin kuin olisin halunnut. Monta asiaa yhtä aikaa teki sen että en ole moneen viikkoon voinut esimekiksi liikkua luonnossa ja lenkittää koiraani. Tämä on minulle valtava menetys ja olen kaihoisasti katsonut kauniita, aurinkoisia talvipäiviä ja haaveillut että olisinpa tuolla ulkona. Mutta se nyt ei vaan onnistunu juuri nyt. Olen siis luovuttanut ja oivaltanut että nyt en vaan voi. Jaksaminen ei riitä. Olen pyytänyt, ja saanut, apua.

Silti tuo ei ollut tarpeeksi. En ollut vielä oivaltanut mitä tarkoittaa kun pitää huolta itsestään kokonaisvaltaisesti. Muutama päivä sitten sain ihmeellisen kohtauksen. Se tuli yhtäkkiä ja seuraavalla hetkellä makasin sängyssä reilusti vaatetta päällä, kahden täkin alla ja tärisin. Olin koko ajan tietoinen siitä mitä tapahtuu ja siitä että nyt on jotain pahasti pielessä. Onneksi en ollut yksin. Ja onneksi seurassani ollut henilö on diabeetikko joka tajusi jossain vaiheessa mitata sokerini. Syyllinen löytyi, verensokerini oli laskenut vaarallisen alhaiseksi ja kunhan sain sen nousemaan kohtaus meni ohi.

En voi olla miettimättä mitä olisi tapahtunut jos olisin ollut yksin. Olisinkohan minä ymmärtänyt että minun tulee soittaa apua itselleni? Makasin sinäänsä kännykkä kädessä, mutta minulla oli niin kylmä etten voinut ottaa kännykkää esille jotta olisin voinut soittaa. Jos olisin ollut yksin toivon että olisin älynnyt soittaa apua ja että minua olisi voitu auttaa joissa. Mutta pahimmassa tapauksessa en olisi oivaltanut tai pystynyt soittaa ja siinä tapauksessa olisin tuskin tässä kirjoittamassa tätä tekstiä.

Olen nyt muutaman päivän ajan miettinyt mitä nämä kokemukset haluavat viestiä minulle. Olen myös miettinyt elämääni ja sitä mitä haluan siltä. Tiedän jo sen että olen oikealla tiellä ja tiedän sen että minulla on paljon oikeita elementtejä mukana. Tiedän myös sen että minulla on vielä paljon opittavaa. Tiedän myös sen mistä minun pitää nyt aloittaa.

Minä en voi hyvin enkä tule koskaan voimaan hyvin ellen saa tasapainoon elämän tärkeintä kolminaisuutta: lepo, ruokavalio ja liikunta. Noista kolmesta ruokavalio on se joka kärsii pahiten, mutta ei nuo kaksi muutakaan ole minulla täysin hallinnassa. Ruokavaliosta minun tulee oppia se että syön säännöllisesti. Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin, painonpudotuskirjoitusten yhteydessä. Ei tämä siis mikään uusi asia ole. Mutta silti päästin itseni siihen kuntoon että minä meinasin kuolla kun en ollut syönyt kahteen päivään “kunnolla”. Tuo kyllä pysäytti.

Nyt kuvioon astuu taas Babysteps. Tai läsnähän ne ovat olleet koko ajan, mutta nyt fokukseni on vain ja ainoastaan siinä että saan itseni taas kuntoon ja että ruoka, lepo ja liikunta on tasapainossa elämässäni. Sen myötä kaikki muu asettuu paikoilleen, tai lähinnä niin paikoilleen kun elämä nyt koskaan voi asettua, sillä asioita tapahtuu koko ajan.

Saan usein kuulla olevani vahva ja rohkea kun kerron heikkouksistani. Mahdollisesti, mutta nyt sitä rohkeutta ja vahvuutta tarvitaan jotta saan itseni kuntoon ja jotta uskallan päästää irti harhaluulosta että minun pitää jaksaa. Ei minun tarvitse yhtään mitään. Nyt on aika kuntoutua ja sitten voin pohtia mitä jaksan ja en jaksa. En halua kokea enää kolmatta läheltä piti tilannetta, jospa minä nyt uskoisin että minä en ole kuolematon… (Elämäni ensimmäisestä läheltä piti tilanteesta voi lukea täälä.)

Tapahtumarikas ja antoisa syksy jätti jälkensä. Edellisen postauksen jälkeisenä päivänä kirjoitin omalle Facebook- seinälleni alla olevan tekstin.

“Rakkaat ystävät/kaverit/tutut

Eilen sain itselleni merkittävän virstapylvään suoritettua kun puhuimme Celindan kanssa häpeästä julkisesti. Viime aikoina elämäni on taas ollut vauhdikasta ja minua on viety sinne sun tänne. Olen väsynyt. Voin hyvin ja minulla on enimmäksen ollut hauskaa. Mutta olen väsynyt. Sen lisäksi elän keskellä merkittävää elämänmuutosta yksityiselämässäni ja se vie voimia. Paljon hyvää on tapahtunut mutta paljon on vielä ratkaisematta. Joudun myös luopumaan ja tekemään surutyötä. Nyt keskityn jonkin aikaa ensisijaisesti itseeni. Tämä tarkoittaa että jatkan työtä normaalisti, mutta yksityisajalla keskityn vain itseeni ja läheisimpiin. En välttämättä vastaa viesteihin, en välttämättä osallistu aktiviteetteihin enkä välttämättä ota yhteyttä. Minun on nyt tehtävä tämä rajaus itseäni varten. Toivon että ymmärrät jos en vastaa juuri sinun viesteihin.  “

Tein töitä normaaliin tahtiin ja kiire jatkui työssä, yksityiselämässä yritin hieman rauhoittua. Jäin joululomalle, vietin joulua ja eilen vuodenvaihdetta. Nyt olen hieman ladannut akkuja, mutta jatkan edelleen “hiljaiseloa”.

DSC_8224

Viime vuoden alussa lupasin itselleni että uskallan enemmän. Tämä lupaus tuotti tulosta ja olen saanut viime vuonna todella paljon. Ylitin itseni monta kertaa, viimeisimpänä olin 14 joulukuuta Huomenta Suomen suorassa tv-lähetyksessä puhumassa työuupumuksesta. Olen luvannut itselleni että tänä vuonna jatkan uskaltamista ja keskityn paremmin omaan hyvinvointiini.

Viime vuonna kokemani sisäinen muutos jatkuu aivan varmasti myös tänä vuonna. Vaikka vuodenvaihde ei oikeasti muuta mitään elämässäni halusin kuitenkin pysähtyä reflekotimaan suuntaa johon olen menossa. Tiedän hyvin vahvasti että olen oikealla tiellä ja että teen asioita jotka antavat minulle paljon. Tiedän että teen sitä mitä minun tulisi tehdä ja tämä antaa minulle voimaa.

Viime vuodelta aion kuitenkin ottaa opiksi sen että minun tulee hoitaa omaa jaksamistani entistä paremmin. Sairastin viime vuonna fyysisesti enemmän kun koskaan elämässäni ja kävin jopa lähellä kuolemaa kun sain keuhkoveritulpan toukokuussa. Tämä opetti minulle sen että fyysinen terveys on myös asetettava etusijalle ja että fyysinen terveys ei ole myöskään itsestäänselvyys. Huomasin että toipuminen ei tapahdu sormia napsauttamalla ja että minä en jaksa kaikkea mitä haluan.

Tulen kokemaan tänä vuonna suuria mullistuksia elämässäni. Tiedän että tulen kokemaan raskaita aikoja. Siksikin on erityisen tärkeää että luotan omaan itseeni ja siihen että elämä kantaa. Aion uskaltaa asettaa itseni etusijalle ja aion uskaltaa tehdä ratkaisuja jotka tuntuvat oikeilta juuri minulle.

DSC_8290

Kaikkea en täällä dokumentoi, mutta pyrin kertomaan ajatuksiani sillä olen huomannut että moni muukin pohtii samaa. Toivotan kaikille jotka lukevat tätä uskallusta lähteä hieman oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ja meille kaikille antoisaa vuotta 2018!

%d bloggers like this: