30. March 2020 · Comments Off · Categories: Minä

IMG_20200329_152246

Olen miettinyt mitä haluaisin kirjoittaa, mutta päätin että kirjoitan sitä miltä minusta juuri nyt tuntuu. Tämä ei ole minun normaalia tyyliä, mutta emme elä normaaleja aikoja.

Pelkään. Pelkään kuolemaa, pelkään tulevaisuutta, pelkään ettei ole tulevaisuutta. Minä olin täysin tyhjä kun työni loppui tammikuun lopulla. Työttömyys sinänsä ei pelottanut, mutta pelkäsin sitä että olin niin tyhjä. En voinut ymmärtää miksi minä en keksi mitä haluan tehdä. Yritin kovasti miettiä mitä haluan, sanoin kaikille että vedän vähän henkeä ja suuntaan sitten kohti seuraavaa haastetta. Ongelma oli etten tiennyt mikä se seuraava haaste on.

Kolme viikkoa sitten mietin tekosyitä joiden varjolla kieltäytyä vanhojen ystävieni yhteiseltä illalliselta. Me olimme menossa syömään keskiviikkona 11.3. Ilmoitin etten tule, mutta ystäväni soitti ja ylipuhui minut. Kyllähän minä halusin nähdä heidät, mutta olin vaan niin tyhjä. Suostuin kuitenkin menemään ja meillä oli todella kiva ilta. Seuraavana päivänä maailma muuttui. Olen iloinen että menin ja pidin hauskaa. Ehkä se oli viimeinen kerta.

Siitä lähtien kun maailma muuttui olen yrittänyt sopeutua. Minulle tämä ei oikeastaan ole muuttanut juuri mitään. Paitsi lapsiviikoilla teinit ovat kotona ja minä en käy enää edes kaupassa. Minun arkeni oli hyvin rajoittunut jo ennen kuin maailma muuttui. Se mikä muuttui oli, että aloin oikesti ensimmäisen kerran pelätä että tulevaisuutta ei ole.

Eräänä yönä pelkäsin ensimmäistä kertaa koskaan ihan tosissani että tulen kuolemaan. Aiemmin suhtautumiseni kuolemaan on ollut melko väliinpitämätön, mehän kaikki kuolemme joskus. Tuona yönä en nähnyt itselläni tulevaisuutta. Herätin mieheni ja kerroin hänelle miltä minusta tuntui. Juttelimme hetken ja kerroin että ainut asia jonka näin tulevaisuudessa, oli suhteemme alusta asti ollut visiomme siitä, kuinka vanhenemme yhdessä ja istumme joskus käsi kädessä metrossa vanhana pariskuntana. Mieheni sanoi että siinähän minulla oli tulevaisuus. Olen yrittänyt pitää kiinni siitä ajatuksesta. Haluan ihan oikeasti köpötellä vanhana käsi kädessä mieheni kanssa ja pussailla metrossa, tai ihan missä vaan, hyvin ei-vanhusmaisesti.

Tuo ajatus kantaa hyvinä päivinä. Mutta pohjalla on pelko siitä että onko meillä kuitenkaan tulevaisuutta. Olen melko varma että minä tulen sairastumaan. En minä oikeastaan pelkää sitä, vaikka oletankin että se tulee olemaan kauheaa. Minä pelkään sitä, kun kuulen että ensimmäinen tuttu on sairastunut. Ja sitä että saan kuulla ensimmäisen tutun kuolleen. Pelkään että tulen menettämään läheisiä. Pelkään että en tule saamaan yhteistä vanhuutta mieheni kanssa.

24. February 2020 · Comments Off · Categories: Minä, Uudistumista

IMG_20200207_124935

Haen töitä. Ongelmana on, etten tiedä tarkalleen mitä haen. Olen pyöritellyt asiaa mielessäni, olen keskustellut aiheesta tuttujen kanssa, kysyin vahvuuksiani Facebookissa enkä vieläkään tiedä mitä haen. Vaihdan näkökulmaa ja alan pohtia mitä minulla on tarjottavana. Mitä minä osaan, miksi minut tulisi palkata… Edellinen työkaverini sanoi, että minä osaan melkein mitä vaan. Että olen ihminen jolla on valtavasti potentiaalia ja resursseja. Sepäs helpotti pohdintojani, kiitos vaan.

Olen tavannut satoja työnhakijoita, olen lukenut satoja ansioluetteloita, olen lukenut satoja työhakemuksia. Tiedän erittäin paljon työnhausta, eikä minulla ole koskaan ennen ollut tätä ongelmaa. Tiedän että minun pitäisi kertoa siitä potentiaalista ja niistä resursseista, joita minulla työkaverini mukaan on. Minun pitäisi kertoa mitä lisäarvoa tuon sille, joka palkkaa minut. Minun pitäisi keskittyä mahdollisuuksiin, ei listata sitä mitä olen tehnyt. Joten tässä tulee.

Olen älykäs ja opin nopeasti. Pyrin etsimään ratkaisuja, joita muut eivät välttämättä näe. Pidän ihmisistä ja tulen hyvin toimeen useimpien kanssa. Innostun asioiden kehittämisestä. Otan vastuuta, osaan esittää asiani sujuvasti ja johdonmukaisesti. Olen vakuuttava ja sinnikäs. Teen töitä kolmella kielellä (suomi, ruotsi, englanti) ja ymmärrän ranskaa. Minusta löytyy luovaa hulluutta ja rohkeutta toteuttaa ideoitani. Osaan sopeuttaa sanomani ja toimin tilanteen vaatimalla tavalla. Olen pikemminkin tekijä kuin ajattelija, mutta vaadin itseltäni kuitenkin laatua. Se tarkoittaa että saan aikaan tuloksia, mutta en välttämättä juutu viilaamaan jokaista pilkkua.

Tämä alkaa sujua, joten muutama sana siitä mitä olen tehnyt ja mitä haluaisin jatkossa tehdä.

Olen tehnyt projekti-, kehittämis-, viestintä-, markkinointi- ja myyntitöitä. Olen ollut mukana lukuisten it-projektien suunnittelussa, kehityksessä, käyttöönotossa ja pääkäyttäjänä. Olen myynyt, markkinoinut, kehittänyt nettisivuja, koordinoinut tiimin it-projektia, viestinyt, kouluttanut, valmentanut, kehittänyt työhyvinvointia ja ylipäänsä hyvinvointia. Viime vuosina kokemusasiantuntijuus on ollut yhteinen nimittäjä tekemisissäni.

Nyt olen valmis johonkin uuteen. Näen itseni kehittäjänä. Tiiminvetäjänä tai koordinaattorina. Tai ehkä sinulla on joku ajatus siitä mihin minä soveltuisin?

Työnhakuterveisin,

Pia Alarto

p. 050 511 0033
pia@babysteps.fi

Ansioluetteloni löytyy täältä 

Työsuhteeni A-klinikkasäätiöllä päättyi perjantaina 31.1.2020. Tänään on sen jälkeinen maanantai. Olen siis työtön. Olen seuraillut työpaikkoja jo viime vuoden puolella ja hain muutamaa kiinnostavalta kuulostanutta paikkaa, mutta huonolla menestyksellä. En päässyt haastatteluun. Yhteen haastatteluun pääsin, mutta paikka meni toiselle ehdokkaalle.

IMG_20200129_200627

Perutetaanpas hieman taaksepäin… Olin vielä opiskelija kun sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Viihdyin siellä kymmenen vuotta. Irtisanoin itseni kun olin pahasti loppuunpalanut ja masentunut. Kesti pitkään toipua ja matka oli mutkikas. Sattumien kautta päädyin kokemustasiantuntijaksi ja palaset loksahtivat paikoilleen. Opin tuntemaan itseni ja opin matkan varrella myös paljon muuta hyödyllistä ja mielenkiintoista. Voimaannun ihmisistä, olen hyvä hyödyntämään työkalupakissani olevia erilaisia elementtejä ja olen joustava. Uusimmat oivallukset ovat että olen sinnikäs ja rohkea. Uskon että asioita voi muuttaa ja pyrin saavuttamaan tavoitteeni tavalla tai toisella. Jos jokin asia ei toimi, kokeilen jotain muuta.

Matkan varrella tuli vastaan myös iso liuta haasteita. Niistä olen kertoillut osittain täällä ja osa on henkilökohtaisia enkä halua jakaa niitä maailmalle. Täällä olen kertonut mm. sairastumisistani ja matkastani mielenterveyskuntoutujana. Olen viimeiset neljä vuotta kantanut vakavan masennuksen taakkaa samalla kun olen enimmäkseen ollut enemmän tai vähemmän toimintakykyinen. Olen saanut hyvää hoitoa ja viime vuoden loppupuolella olin sairauslomalla jonka aikana voimaannuin niin että tunnen olevani vihdoinkin vapaa masennuksesta. Olen oppinut tuntemaan itseni ja olotilani hyvin ja uskallan väittää että olen toipunut (tosin myös hoitotiimini oli loppuvuodesta sitä mieltä että olemme pikkuhiljaa lopettelemassa hoitoani).

Olen ensisijaisesti työstänyt psyykettäni sillä jos mieli ei ole terve en jaksa mitään. Nyt on vihdoinkin aika tarttua kokonaisvaltaisemmin hyvinvointiini. Ja koska sattumalta olen saanut paljon vapaa-aikaa olen nyt päättänyt aloittaa hyvintointiprojektin. Tai rehellisyyden nimissä projekti on ollut käynnissä jo kauan, mutta nyt minulla on voimia ja resursseja tehdä konkreettisempia ja suurempia toimenpiteitä.

Viime keväänä aloin käydä ravitsemusterapeutilla ja olemme aloittaneet matkan jota minä kutsun nimellä #healtyandfit. Olen matkalla kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin johon liittyy myös painonpudotusta. En puhu laihdutuksesta sillä tämä on enemmän kun laihduttamista. Tämä on elämänmuutos. Olen oppimassa elämään terveellisesti ja huoltamaan kehoani jonka olen päästänyt rupsahtamaan melko pahasti. En minä enää syytä itseäni tästä, syitä on monia ja minä nyt satun olemaan ihminen joka kerää stressin kehoonsa läskin muodossa.

Ylipainoani olen työstänyt jo pitkään. Babysteps painonpudotus alkoi jo 2013 ja vaikka eteneminen on ollut ulkoisesti hidasta ja olen tainnut laihtumisen sijaan kerätä lisää painoa tuon jälkeen. Sisälläni on sen sijaan tapahtunut sitäkin enemmän. Ja siitä on nyt hyvä jatkaa.

Koska en aio kirjoittaa romaania (ainakaan nyt) lopetan tällä kertaa tähän ja palaan asiaan seuraavalla kerrralla. Mutta nyt on otettu julkisestikin askel kohti terveellisempää Piaa = #healtyandfit

17. October 2019 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

Odotan edelleen sitä kaunista myrskyä (katso edellinen postaus). Tämä syksy on ollut täynnä haasteita. Isoja ja pieniä, mutta haastettaa toisensa perään. Onhan tämä ollut myrskykin, mutta kaukana kauniista. Opettavainen se on ollut. En ole siellä missä haluaisin olla, mutta entistä selkeämmin tiedän mitä haluan ja ehkä se on pääasia.

IMG_20191009_145425

Minulla on selkeä suunta, tiedän mitä askeleita haluan seuraavaksi ottaa ja teen töitä päästäkseni eteenpäin. Kehoni aavistelee että jotain suurta on tuloillaan ja muistuttaa minua että tarvitsen lepoa. Olen vasta toipumassa pitkästä stressaavasta ajanjaksosta joka ei vielä ole täysin ohi. Eteenpäin mennään ja kaikki on hyvin, mutta kuten aina minulla on kiire perille ja nyt on pitäisi malttaa vähän hidastella. Ottaa maisemareitti sen sijaan että painaa moottoritiellä tuhatta ja sataa.

IMG_20191009_144425

Syksyn suurin oppitunti on ollut se että minä en voi jatkaa elämääni näin. En jaksa tehdä kaikkea, joten minun pitää priorisoida. Priorisoin itseni kaiken muun edelle. Tämä on minulle hyvin vaikeaa, mutta ihan välttämätöntä. On niin paljon mitä haluan tehdä, mutta kun kroppa panee vastaan niin se ei ole mahdollista. Joten joudun priorisoimaan. Ja kun en meinannut heti oppia niin elämä heitti eteeni sen verran ison esteen, koirani muodossa, että tömähdin vauhdilla seinään. Tai no, tässä tapauksessa isoon kaappiin. Selkeämmin sanottuna kompastuin aamuhämärässä koiraani. 55 kiloa rakkautta oli tiellä ja minä lensin vauhdilla päin isoa kaappia ja loukkasin olkapääni. Onneksi mikään ei mennyt psyvästi rikki, mutta kipu on tehokas vauhdin tappaja. Nöyränä opin että maailma menee eteenpäin ilman minuakin ja kaikki se missä minun “oli pakko” olla mukana sujui erinomaisesti myös ilman minua.

IMG_20191009_143821Minä uskoin kerrankin, hidastin tahtia ja halailen 10-vuotiasta koiraani ja miestäni ja yritän nauttia jokaisesta päivästä. Olen päässyt luontoon ja rakastamilleni rannoille vetämään henkeä. Työtä voin tehdä etänäkin, kiitos työnantajalle joustosta, ja asioilla on tapana järjestyä.

19. March 2019 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

Luin eilen jostain kirjoitusta jossa taas puhuttiin siitä kuinka some näyttää vain kauniin kiiltokuvan ja kuinka me uuvumme kun yritämme saavuttaa mahdottomuuksia yrittäessämme elää kuten somessa pitää elää. Minun somessa on kuitenkin mielestäni melko laaja kirjo kaikkea. Elämää.

DSC_2940

 

Jäin pohtimaan minkälaisen kuvan minä itse annan. En tiedä. Paljonhan minä oksennan ulos omaa pahoinvointiani, mutta toki yritän aina löytää jonkunlaisen positiivisen opetuksen asioihin. Mutta se kuvaa kyllä minua aika hyvin. En tietenkään näytä somessa enkä kirjoita blogissa kaikesta elämässäni. Mutta yritän realistisesti kertoa sitä mitä mielessäni liikkuu ja mitä koen että haluan jakaa muille.

Tänään mielessä pyörii pahoinvointi. Olen ollut jo kauan alavireinen. Olen sairastellut todella paljon ja elämässä on isoja asioita meneillään. Asioita jotka liittyvät muihin ihmisiin ja joista en halua siksi somessa sen kummemmin kertoa. Mutta minulla on raskas elämänvaihe meneillään kaikin tavoin. En oikein jaksa mitään ja työssä käynti syö vähäisiä energiavarastoja suhteettomasti. Mutta taloudellinen realitettii on että työssä olisi jaksettava sillä minulla ei ole varaa olla tekemättä töitä. Tukien varassa minulla ei ole varaa elää. Tästä syntyy kierre joka synnyttää entistä enemmän ahdistusta.

Jos sinä tapaat minut saatan vaikuttaa omalta itseltäni ja olla iloinen ja nauravainen. Mutta kun katsoo vähän tarkemmin huomaa sen miten väsynyt olen ja miten ahdistus syö minua. Perun tapaamisia ja vetäydyn kotiin. Yritän löytää energiaa hoitaa terveyttäni jotta jaksan käydä töissä. Ihanne olisi että jaksaisin myös tavata ystäviä ja saada iloa elämääni. En onnistu tässä kovinkaan hyvin.

Onneksi minulla on iloa elämässäni. Parisuhteeni voi hyvin ja minulla on ihminen rinnalla joka tukee ja jonka sylissä saan itkeä. Muutama ystävä jaksaa tunkeutua kuoren läpi ja kuunnella ja tsempata. Nautin oikeasti niistä hyvistä hetkistä ja välillä unohdan hetkeksi kaiken ahdistavan. Ja sitten todellisuus iskee, mutta sen rinnalle tulee syyllisyys. Mikä oikeus minulla on valittaa kun on ihmisiä joilla on asiat paljon huonommin.

Tällaisia ajatuksia minä pyörittelen. Kirjoitan tätä sohvan nurkassa, siinä omassa piilopaikassani johon kaivaudun kun en jaksa. Olen taas sairauslomalla. Tällä kertaa selkäni vuoksi. Olen viimeisen puolen vuoden aikana ollut sairauslomalla ainkin masennuksen vuoksi (8 viikkoa + lyhyempiä pätkiä), astman vuoksi, flunssan vuoksi, ja nyt selkä petti. Olen juuttunut pahaan kierteeseen joka ruokkii itse itseään. Olen tehnyt muutoksia ja pitkän tähtäimen suunnitelmia. Yritän tehdä asioita joiden tiedän auttavan, mutta olen nyt niin vaikessa tilanteessa ettei tästä ole ulospääsyä ennen kun tietyt tapahtumat ovat ohi. Nyt pitää vaan kestää. Päivä kerrallaan, baby steps.

TällIaista tänään. Kiiltokuvan kääntöpuoli.

Olen näemmä tasan kukausi sitten pohtinut sitä miten tunnen itseni huonommaksi kun muut. Kulunut kuukausi on ollut voinnin suhteen varsinainen vuoristorata ja minä yritän vaan pysyä mukana. Nyt elän päivä kerrallaan, mutta olen myös tehnyt pitkän tähtäimen suunintelmia ja toimenpiteitä terveyteni eteen.

Pia now

Joten nyt on aika ottaa taas lihavuus pois kaapista. Fakta on se että olen älyttömän lihava. Minulla on joka päivä vaikea olla siksi että painan niin paljon. Tästä huolimatta olen keskittynyt muihin asioihin ja sanonut itselleni ja muille ettei minulla ole nyt energiaa keskittyä painooni, kun on niin paljon muuta. Ja totta sekin. Minulla on ollut äärettömän paljon kaikkea, mutta ongelmahan on se että kun elän muutenkin korkealla tempolla niin ylipaino ei ainakaan auta minua. Korkea tempo ja suuri ylipaino ovat huono yhtälö ja kyllähän minä tämän tiedän. On myös totta ettei minulla ole kovinkaan paljon voimavaroja muuhun kun selviytymiseen päivä toisensa jälkeen, mutta tämäkin on huono selitys. Kunhan minä saisin edes jotain tehtyä painoni pudottamiseksi niin alan varmasti jaksaa kaikin puolin paremmin.

Jotain pitää siis tehdä. Ja se jotain on asian pilkkominen pieniin askeliin (onko tuo oikeaa suomea?). Minulla on kolme hyvin selkeää tavoitetta tälle talvelle. 1) Käy töissä, 2) Syö säännöllisesti, 3) Älä jumitu negatiivisiin ajatusmalleihin. Näistä aloitan. Painonpudotuksen kannalta tärkein on tuo syö säännöllisesti. Uskokaa tai älkää minä syön usein aivan liian vähän. Nyt olisi oleellista syödä säännöllisesti, tarpeeksi usein ja saada tästä rutiini. Sen jälkeen otetaan seuraava askel.

Olisi todella houkuttelevaa aloittaa kunnon rykäisyllä ja tehdä kaikki kerralla. Mutta tiedän että se ei toimi. Olen tiedostanut oman lihavuuteni koko ikäni. Ja olen laihduttanut ainakin 30 vuotta. Joten aloitetaan pienellä tavoitteella. Tällä viikolla en ole onnistunut. Maanantaina minulla oli etäpäivä ja lounas jäi väliin. Eilen ja tänään olen ollut sairaana kotona ja eilenkin jäi lounas välistä. Tänään olen syönyt aamupalaa ja nyt olisi kohta lounaan aika.

Päätin ottaa itselleni pienen haasteen ja tulen tekemään tätä julkisesti. Päätin että raportoin tekemisiäni Instagramissa, joten @piaalarto seurantaan Instan puolella jos haluat tsempata minua matkan varrella. :)

 

27. January 2019 · 2 comments · Categories: Minä

Minulla on raskas jakso meneillään. Lähes kaikilla elämän osa-alueilla on haasteita ja tuntuu etten enää jaksa venyä. Olen jaksanut aivan liikaa aivan liian kauan. Tiedän että minulla on oikeaus olla väsynyt ja tiedän että minun ei tarvitse jaksaa kaikkea. Mutta silti syytän itseäni kun en jaksa. Tuntuu etten tee tarpeeksi. Vertailen itseäni muihin ja tuntuu etten minä saa mitään aikaiseksi. Ja silti TIEDÄN ettei tuo ole totta. Mutta kun nyt ei tunne ja fakta kohtaa.

huonous

Tuntui että tämä teksti pitää kirjoittaa ja sanoittaa sen miltä nyt tuntuu. Sitten iski ajatus että miksi minä kirjoitan julkiseen blogiin kaiken ahdistuksen ja onko aina pakko ajatella niin negatiivisesti. Eihän tämä ketään kiinnosta ja miksi minä tunnen tarvetta julkaista huonon oloni. Ja eihän minulla ole oikeasti edes oikeutta voida huonosti kun minulla on niin moni asia hyvin ja on muita joilla on paljon pahempia ongelmia kun minulla.

Tätä rataa ajatukseni pyörivät tällä hetkellä. Olen itsesyytöstän karusellissa jossa ruokin näitä ajatuksia vaikka näennäisesti yritän päästä niistä eroon. Tässä karusellissa on todella raskasta matkustaa sillä kaiken muun lisäksi kannan aivan hurjaa itsesyytösten reppua. Välillä olen reipas ja jaksavainen ja saan asioita aikaiseksi. Sitten joku pieni ärsyke aiheuttaa sen etten jaksa enää mitään ja maailma kaatuu päälle.

Tuntuu että olen ihan karvan verran tasapainosta. Kunhan jaksaisin saada säännöllisen rutiinin. Käydä päivittäin töissä, kerran viikossa uimassa, tapailla kavereita ja yrittää silloin tällöin jaksaa käydä ulkona luonnossa. Muistaa syödä säännöllisesti eikä skipata aterioita. Helppoa, paitsi että ei ole. Itsesyytösten karuselli ei halua pysähtyä jotta pääsisin pois, vaan se vauhti vaan kiihtyy kun yritän hypätä pois. Ja tuntuu kun siinä olisi joku koura joka imaisee minut takaisin kun yritän vapautua.

Ehkä tämä kirjoittaminen on väylä ulos. Tuntuu että on suuri tarve kirjoittaa ja tuntuu että kyllä minä melkeen olen jo pääsemässä irti. Kunhan vaan… Ja sitten mennään taas. Karuselli pyörii ja minä tunnen että olen vaan huono, surkea ja epäonnistunut.

06. January 2019 · Comments Off · Categories: Hyvä olo, Mielenterveys, Minä

Kolme vuotta sitten elin keskellä elämäni suurinta kriisiä. Eteenkin tammikuu 2016 on jäänyt mieleen todella synkkänä ja mustana. Masennukseni aktivoitui ja sain diagnoosin joka edelleen roikkuu mukana. Ulospäin esitin pärjäävää ja kävin töissä jossa tein vaativaa asiakaspalvelutyötä päivittäin. Facebookiin olen tasan kolme vuotta sitten päivittänyt:

“Käytiin katsomassa kun meri jäätyy. Oli aivan uskomattoman kaunista, Harmi kun ei ole kunnon kameraa jolla sen olisi saanut taltioitua.
We went to the beach to watch the ocean freeze (it’s -20 here) and it was breathtakingly beautiful. Too bad I don’t have a good enough camera to capture it properly.”

12489182_10154022818943814_9010874976758852232_o

Muistan edelleen tuon upean näyn ja sen miten nautin tuosta hetkestä. Vaikka maailmani oli ihan musta, pystyin silti nauttimaan kauniista hetkistä. Koira ja luonto olivat tuolloin erityisen tärkeitä. Hetken lepoa kaikisesta raskaasta.

Tänään voin paljon paremmin. Elämäni on muuttunut valtavasti tuosta hetkestä ja vaikka masennus on päivittäin läsnä elämässäni se ei hallitse elämääni samalla tavalla kun se teki kolme vuotta sitten. Mutta kun katson tuota kuvaa ja muistan tuon hetken en voi olla ihmettelemättä miten sitkeä minä olen ollut. Enkä vaan minä vaan ihmiset yleensä. Monet elävät tilanteissa jotka ovat sietämättömiä ja silti löydämme iloa, naurua ja kauneutta.

Hoidan masennustani tarkalla korvalla. Pyrin olemaan aktiivinen jos vaan suinkin jaksan ja pyrin tekemään asioita joista saan nautintoa. Mutta minä vietän myös todella paljon aikaa “tekemättä mitään”. Istun sohvannurkassa koneella pelaamassa jotain aivotonta nettipeliä ja annan mielen levätä. Yritän kuunnella jaksamistani ja jos tuntuu että nyt on todella huono päivä niin minimoin aktiviteetit ja kieltäydyn kivoistakin asioista. Joskus on pakko jaksaa vaikkei jaksaisikaan ja silloin yritän löytää aikaa palutumiselle niin pian kuin mahdollista.

Pinnalla näytän usein iloiselta ja hyvinvoivalta ja minä todella olen sitä usein. Kaikella on kaksi puolta. MInä valitsen tarkoituksella sen että pakotan välillä itseni jaksamaan. Sen avulla jaksankin melko paljon. Masennuksia on monenlaisia. Ymmärrän hyvin että monelle masennus merkitsee sitä että ei jaksa edes näytellä hyvinvoivaa. Minä näyttelen välillä, mutta sen ansiosta saan myös paljon aidosti hyviä hetkiä ja jaksan taas vähän paremmin. Päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan mennään eteenpäin. Luovuttaa en aio! Sen olen velkaa itselleni kolmen vuoden takaa. Sille minälle joka jaksoi järkyttävän olon keskellä viedä koiransa lenkille ja nauttia kauniista luonnonilmiöstä. Olen todella ylpeä itsestäni! Tämä ei tarkoita että vähättelen niitä jotka eivät jaksa. Päin vastoin. Haluan kuitenkin näyttää että se voi olla myös toisenlaista. Masennus on kamala sairaus ja se imee itseensä kaiken toivon. Siksi minä taistelen, en vaan suostu luovuttamaan!!!

Kuten moni muu minäkin pohdin tänään tätä kohta päättyvää vuotta. Vuoteni on ollut vaihteleva sisältäen suurta onnea ja syvää surua. Olen sairastanut taas poikkeuksellisen paljon, ja olinkin kahdeksan viikkoa masennuksen kourissa poissa töistä. Olen oppinut omasta masennuksestani todella paljon tänä vuonna. Olen ymmärtänyt miten masennus hallitsee minua ja olen oppinut tunnistamaan masennuksen äänen. Tämä on jo suuri askel ja vaikka olenkin edelleen sairas toivon että olen menossa kohti terveyttä masennuksen suhteen.

2019

Töissä olen löytänyt oman paikkani. Hieman sattumien kautta päädyin alkuvuodesta työpaikkani työsuojeluvaltuutetuksi ja myös henkilöstön edustajaksi A-klinikkasäätiön hallitukseen. Työsuojeluvaltuutetun tehtävä on hyvin lähellä sitä mikä on minun tavoitteeni kokemusasiantuntijana. Haluan tehdä töitä jotta ihmiset voisivat paremmin työpaikoilla. Minä olen sairastunut sekä työuupumukseen että astmaan (huonon sisäilman seurauksena). Nämä ovat tänä päivänä liian yleisiä asioita monilla työpaikoilla ja omat kokemukseni innostavat minua toimimaan jotta olisimme terveempiä ja tyytyväisempiä työntekijöitä!

Kokemusasiantuntijuus kaiken kaikkiaan on lähellä sydäntäni ja haluan että kokemusasiantuntijuutta kuunnellaan kautta linjan jotta saamme parempia palveluita, parempia työpaikkoja ja terveempiä ja tyytyväisempiä ihmisiä. KokeNetissä olemme päässeet auttamaan ihmisiä, jotka ovat hädässä eivätkä tiedä mistä hakea apua tai miten lähteä purkamaan vaikeaa tilannetta. #eihävetä-kampanjan avulla teemme töitä jotta yhä useampi havahtuisi pohtimaan omaa suhdettaan häpeään ja sihen miten häpeä vaikuttaa elämäämme. Kampanja on ollut säästöliekillä aikapulan takia, mutta tulemme nyt keskittämään enemmän aikaa ja energiaa tälle tärkeälle asialle.

Koen että tänä vuonna olen uskaltanut todella paljon enemmän kun koskaan aikaisemmin. Sekä työelämässä että henkilökohtaisessa elämässä. Mitä enemmän uskallan sitä enemmän vapaudun. Olen saanut kuulla olevani esimerkki monelle (vaikka se tuntuu edelleen käsittämättömältä joka kerta kun kuulen sen) ja suurin motiivini tehdä sitä työtä jota teen on että pääsen omalla esimerkilläni innoittamaan ihmisiä voimaan paremmin. Sillä hyvinvoinnin avaimet ovat omissa käsissämme. Monesti olemme niin jumissa ettemme osaa käyttää noita avaimia. Tai ehkä emme edes tiedä että ne ovat hallussamme. Mutta olen oppinut että minä olen itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani. En voi siirtää vastuuta miehelleni, perheelleni, työnantajalleni enkä ystävilleni.

Sairastelusta ja monista muista vaikeuksista huolimatta olen koko ajan kokenut että olen onnellinen. Minulla on moni asia todella hyvin ja elämässäni on perusta kunnossa. Sekään ei ole itsestäänselvyys sillä viimeiseen kolmeen vuoteen on mahtunut todella paljon epävarmuutta ihan kaikilla sektoreilla. Silti olen uskaltanut luottaa siihen että asiat järjestyvät ja niin ne ovat tehneet. Välillä turhauttavan pienin askelin ja välillä pelottavan suurin harppauksin. Mutta kun palaan takaisin siihen kuka olin kolme vuotta sitten huomaan ja näen miten paljon olen kehittynyt. Ja siitä olen kiitollinen ja sen myötä onnellinen.

Jännittyneenä ja innostuneena siirrän katseeni vuoteen 2019. Tiedän että se tulee sisältämään monia vaikeita asioita ja päätöksiä. Tiedän myös että se tulee sisältämään paljon uutta ja mielenkiintoista. Aion jatkaa uskaltamista ja aion jatkaa muiden innostamista. Suunnitelmia on monia ja katsotaan mitkä niistä toteutuvat. Hyvää vuodenvaihdetta ja vuotta 2019!

05. November 2018 · Comments Off · Categories: Mielenterveys, Minä

Olen hyvä sinnittelemään. Olen monta kertaa mennyt voimavarojeni ja jaksamiseni yli enkä ole luovuttanut ennen kun on ollut pakko. On tavalla tai toisella tullut seinä vastaan eikä siitä ole päässyt yli eikä ympäri. Olen luovuttanut vasta kun on ollut pakko. Seuraukset eivät ole aina olleet kovinkaan kauniit..

DSC_1931

Tiedän että olen oppinut paljon viime vuosina. Olen oppinut tuntemaan itseni, tiedän mistä pidän ja tiedän mistä en pidä. Tiedän milloin alan olla yliväsynyt ja tiedän jopa jollain tavalla missä menee jaksamiseni rajat. Olen oppinut, pakotettuna, pyytämään apua. Olen jopa oppinut, välillä, ottamaan vastaan apua kun sitä tarjotaan. Silti en ole vielä oppinut ettei minun tarvitse sinnitellä.

Minulla diagnostisoitiin talvella 2016 “F33.2 Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita”. Pelottavan kuuloinen diagnoosi. Olen elänyt tuon diagnoosin kanssa kohta kolme vuotta. En kuitenkaan halua sanoa että olen sinnitellyt. Olen saanut hoitoa joka on sopinut minulle ja olen myös itse hoitanut sairauttani. Olen hyvän hoidon ansiosta jaksanut yllättävän hyvin, vaikka elämä on välillä heitellyt vaikeitakin mutkia matkaan. 

Viime kesänä aloin huomata merkkejä siitä että nyt voimat alkaa olla lopussa. Kevät ja alkukesä ovat usein minulle niitä vaikeimpia aikoja vuodessa joten en ollut kovin huolissani. Lääkärini määräsi minut silti lepäämään ennen lomaa ja minä tottelin. Lepäsin, lomailin ja nautin täysillä kesästä. Palasin elokuussa töihin iloisena, mutta huomasin että minä en jaksa ihan niin hyvin kun yleensä loman jälkeen. Olin edelleen hyvinvoiva, mutta tiesin etten ole ihan niin hyvinvoiva kun minun pitäisi olla.

Tämä syksy on ollut hyvin tapahtumarikas. Elämässäni on tapahtunut paljon hyvää ja olen ollut todella onnellinen. Työssäni olen viihtynyt hyvin ja tuntuu että olen täysin oikeassa paikassa. Sitten tapahtui jotain. Sinäänsä ei mitään vakavaa eikä mitään mullistavaa. Mutta sen ansiosta sain ajatuksen että nythän minä voin levätä. Minun ei tarvitse sinnitellä niin pitkään etten enää jaksa mitään. Tein päätöksen ja varasin ajan lääkärille. Sekä lääkärini että terapeuttini olivat jo aiemmin vilauttaneet mahdollisutta sairauslomaan. En vaan halunnut kuunnella. Tuntui että minun pitää sinnitellä. Mutta yhtäkkiä minun ei tarvitsekaan…

Olen nyt neljä viikkoa levännyt. Tätä kirjoittaessa näyttää siltä että palaan töihin neljän viikon kuluttua. Jos olen tarpeeksi terve. Olen harjoitellut vain olemaan. Tekemään kivoja asioita ja olemaan tuntematta syyllisyyttä. Juuri nyt olen väsynyt ja tuntuu etten jaksa oikein mitään. Mutta se ei haittaa sillä minun ei tarvitse.

Tunnen todella monta hyvää sinnittelijää. Ja tiedän että tuntemattomia sinnittelijöitä on moninkertainen määrä. Uskon että meitä on pelottavan monta. Jotenkin tuntuu helpommalta sinnitellä kun luovuttaa. Mutta tiedättekö mitä.. Se vaihtoehto ei ole niin hyvä. Joten toivoisin että mahdollisimman moni sinnittelijä pysähtyisi hetkeksi pohtimaan onko sinnittely asia jossa haluat olla hyvä. Minä veikkaan ettet halua. Sillä se vaihtoehto ei todellakaan ole hyvä! Minä haluan elää, olla läheinen, ystävä, puoliso, ihminen, työntekijä. Haluan jaksaa tehdä töitä, elää elämääni ja levätä sopivassa suhteessa. Joten aion harjoitella elämää ilman sinnittelyä.

 

%d bloggers like this: