19. March 2019 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

Luin eilen jostain kirjoitusta jossa taas puhuttiin siitä kuinka some näyttää vain kauniin kiiltokuvan ja kuinka me uuvumme kun yritämme saavuttaa mahdottomuuksia yrittäessämme elää kuten somessa pitää elää. Minun somessa on kuitenkin mielestäni melko laaja kirjo kaikkea. Elämää.

DSC_2940

 

Jäin pohtimaan minkälaisen kuvan minä itse annan. En tiedä. Paljonhan minä oksennan ulos omaa pahoinvointiani, mutta toki yritän aina löytää jonkunlaisen positiivisen opetuksen asioihin. Mutta se kuvaa kyllä minua aika hyvin. En tietenkään näytä somessa enkä kirjoita blogissa kaikesta elämässäni. Mutta yritän realistisesti kertoa sitä mitä mielessäni liikkuu ja mitä koen että haluan jakaa muille.

Tänään mielessä pyörii pahoinvointi. Olen ollut jo kauan alavireinen. Olen sairastellut todella paljon ja elämässä on isoja asioita meneillään. Asioita jotka liittyvät muihin ihmisiin ja joista en halua siksi somessa sen kummemmin kertoa. Mutta minulla on raskas elämänvaihe meneillään kaikin tavoin. En oikein jaksa mitään ja työssä käynti syö vähäisiä energiavarastoja suhteettomasti. Mutta taloudellinen realitettii on että työssä olisi jaksettava sillä minulla ei ole varaa olla tekemättä töitä. Tukien varassa minulla ei ole varaa elää. Tästä syntyy kierre joka synnyttää entistä enemmän ahdistusta.

Jos sinä tapaat minut saatan vaikuttaa omalta itseltäni ja olla iloinen ja nauravainen. Mutta kun katsoo vähän tarkemmin huomaa sen miten väsynyt olen ja miten ahdistus syö minua. Perun tapaamisia ja vetäydyn kotiin. Yritän löytää energiaa hoitaa terveyttäni jotta jaksan käydä töissä. Ihanne olisi että jaksaisin myös tavata ystäviä ja saada iloa elämääni. En onnistu tässä kovinkaan hyvin.

Onneksi minulla on iloa elämässäni. Parisuhteeni voi hyvin ja minulla on ihminen rinnalla joka tukee ja jonka sylissä saan itkeä. Muutama ystävä jaksaa tunkeutua kuoren läpi ja kuunnella ja tsempata. Nautin oikeasti niistä hyvistä hetkistä ja välillä unohdan hetkeksi kaiken ahdistavan. Ja sitten todellisuus iskee, mutta sen rinnalle tulee syyllisyys. Mikä oikeus minulla on valittaa kun on ihmisiä joilla on asiat paljon huonommin.

Tällaisia ajatuksia minä pyörittelen. Kirjoitan tätä sohvan nurkassa, siinä omassa piilopaikassani johon kaivaudun kun en jaksa. Olen taas sairauslomalla. Tällä kertaa selkäni vuoksi. Olen viimeisen puolen vuoden aikana ollut sairauslomalla ainkin masennuksen vuoksi (8 viikkoa + lyhyempiä pätkiä), astman vuoksi, flunssan vuoksi, ja nyt selkä petti. Olen juuttunut pahaan kierteeseen joka ruokkii itse itseään. Olen tehnyt muutoksia ja pitkän tähtäimen suunnitelmia. Yritän tehdä asioita joiden tiedän auttavan, mutta olen nyt niin vaikessa tilanteessa ettei tästä ole ulospääsyä ennen kun tietyt tapahtumat ovat ohi. Nyt pitää vaan kestää. Päivä kerrallaan, baby steps.

TällIaista tänään. Kiiltokuvan kääntöpuoli.

Olen näemmä tasan kukausi sitten pohtinut sitä miten tunnen itseni huonommaksi kun muut. Kulunut kuukausi on ollut voinnin suhteen varsinainen vuoristorata ja minä yritän vaan pysyä mukana. Nyt elän päivä kerrallaan, mutta olen myös tehnyt pitkän tähtäimen suunintelmia ja toimenpiteitä terveyteni eteen.

Pia now

Joten nyt on aika ottaa taas lihavuus pois kaapista. Fakta on se että olen älyttömän lihava. Minulla on joka päivä vaikea olla siksi että painan niin paljon. Tästä huolimatta olen keskittynyt muihin asioihin ja sanonut itselleni ja muille ettei minulla ole nyt energiaa keskittyä painooni, kun on niin paljon muuta. Ja totta sekin. Minulla on ollut äärettömän paljon kaikkea, mutta ongelmahan on se että kun elän muutenkin korkealla tempolla niin ylipaino ei ainakaan auta minua. Korkea tempo ja suuri ylipaino ovat huono yhtälö ja kyllähän minä tämän tiedän. On myös totta ettei minulla ole kovinkaan paljon voimavaroja muuhun kun selviytymiseen päivä toisensa jälkeen, mutta tämäkin on huono selitys. Kunhan minä saisin edes jotain tehtyä painoni pudottamiseksi niin alan varmasti jaksaa kaikin puolin paremmin.

Jotain pitää siis tehdä. Ja se jotain on asian pilkkominen pieniin askeliin (onko tuo oikeaa suomea?). Minulla on kolme hyvin selkeää tavoitetta tälle talvelle. 1) Käy töissä, 2) Syö säännöllisesti, 3) Älä jumitu negatiivisiin ajatusmalleihin. Näistä aloitan. Painonpudotuksen kannalta tärkein on tuo syö säännöllisesti. Uskokaa tai älkää minä syön usein aivan liian vähän. Nyt olisi oleellista syödä säännöllisesti, tarpeeksi usein ja saada tästä rutiini. Sen jälkeen otetaan seuraava askel.

Olisi todella houkuttelevaa aloittaa kunnon rykäisyllä ja tehdä kaikki kerralla. Mutta tiedän että se ei toimi. Olen tiedostanut oman lihavuuteni koko ikäni. Ja olen laihduttanut ainakin 30 vuotta. Joten aloitetaan pienellä tavoitteella. Tällä viikolla en ole onnistunut. Maanantaina minulla oli etäpäivä ja lounas jäi väliin. Eilen ja tänään olen ollut sairaana kotona ja eilenkin jäi lounas välistä. Tänään olen syönyt aamupalaa ja nyt olisi kohta lounaan aika.

Päätin ottaa itselleni pienen haasteen ja tulen tekemään tätä julkisesti. Päätin että raportoin tekemisiäni Instagramissa, joten @piaalarto seurantaan Instan puolella jos haluat tsempata minua matkan varrella. :)

 

27. January 2019 · 2 comments · Categories: Minä

Minulla on raskas jakso meneillään. Lähes kaikilla elämän osa-alueilla on haasteita ja tuntuu etten enää jaksa venyä. Olen jaksanut aivan liikaa aivan liian kauan. Tiedän että minulla on oikeaus olla väsynyt ja tiedän että minun ei tarvitse jaksaa kaikkea. Mutta silti syytän itseäni kun en jaksa. Tuntuu etten tee tarpeeksi. Vertailen itseäni muihin ja tuntuu etten minä saa mitään aikaiseksi. Ja silti TIEDÄN ettei tuo ole totta. Mutta kun nyt ei tunne ja fakta kohtaa.

huonous

Tuntui että tämä teksti pitää kirjoittaa ja sanoittaa sen miltä nyt tuntuu. Sitten iski ajatus että miksi minä kirjoitan julkiseen blogiin kaiken ahdistuksen ja onko aina pakko ajatella niin negatiivisesti. Eihän tämä ketään kiinnosta ja miksi minä tunnen tarvetta julkaista huonon oloni. Ja eihän minulla ole oikeasti edes oikeutta voida huonosti kun minulla on niin moni asia hyvin ja on muita joilla on paljon pahempia ongelmia kun minulla.

Tätä rataa ajatukseni pyörivät tällä hetkellä. Olen itsesyytöstän karusellissa jossa ruokin näitä ajatuksia vaikka näennäisesti yritän päästä niistä eroon. Tässä karusellissa on todella raskasta matkustaa sillä kaiken muun lisäksi kannan aivan hurjaa itsesyytösten reppua. Välillä olen reipas ja jaksavainen ja saan asioita aikaiseksi. Sitten joku pieni ärsyke aiheuttaa sen etten jaksa enää mitään ja maailma kaatuu päälle.

Tuntuu että olen ihan karvan verran tasapainosta. Kunhan jaksaisin saada säännöllisen rutiinin. Käydä päivittäin töissä, kerran viikossa uimassa, tapailla kavereita ja yrittää silloin tällöin jaksaa käydä ulkona luonnossa. Muistaa syödä säännöllisesti eikä skipata aterioita. Helppoa, paitsi että ei ole. Itsesyytösten karuselli ei halua pysähtyä jotta pääsisin pois, vaan se vauhti vaan kiihtyy kun yritän hypätä pois. Ja tuntuu kun siinä olisi joku koura joka imaisee minut takaisin kun yritän vapautua.

Ehkä tämä kirjoittaminen on väylä ulos. Tuntuu että on suuri tarve kirjoittaa ja tuntuu että kyllä minä melkeen olen jo pääsemässä irti. Kunhan vaan… Ja sitten mennään taas. Karuselli pyörii ja minä tunnen että olen vaan huono, surkea ja epäonnistunut.

06. January 2019 · Comments Off · Categories: Hyvä olo, Mielenterveys, Minä

Kolme vuotta sitten elin keskellä elämäni suurinta kriisiä. Eteenkin tammikuu 2016 on jäänyt mieleen todella synkkänä ja mustana. Masennukseni aktivoitui ja sain diagnoosin joka edelleen roikkuu mukana. Ulospäin esitin pärjäävää ja kävin töissä jossa tein vaativaa asiakaspalvelutyötä päivittäin. Facebookiin olen tasan kolme vuotta sitten päivittänyt:

“Käytiin katsomassa kun meri jäätyy. Oli aivan uskomattoman kaunista, Harmi kun ei ole kunnon kameraa jolla sen olisi saanut taltioitua.
We went to the beach to watch the ocean freeze (it’s -20 here) and it was breathtakingly beautiful. Too bad I don’t have a good enough camera to capture it properly.”

12489182_10154022818943814_9010874976758852232_o

Muistan edelleen tuon upean näyn ja sen miten nautin tuosta hetkestä. Vaikka maailmani oli ihan musta, pystyin silti nauttimaan kauniista hetkistä. Koira ja luonto olivat tuolloin erityisen tärkeitä. Hetken lepoa kaikisesta raskaasta.

Tänään voin paljon paremmin. Elämäni on muuttunut valtavasti tuosta hetkestä ja vaikka masennus on päivittäin läsnä elämässäni se ei hallitse elämääni samalla tavalla kun se teki kolme vuotta sitten. Mutta kun katson tuota kuvaa ja muistan tuon hetken en voi olla ihmettelemättä miten sitkeä minä olen ollut. Enkä vaan minä vaan ihmiset yleensä. Monet elävät tilanteissa jotka ovat sietämättömiä ja silti löydämme iloa, naurua ja kauneutta.

Hoidan masennustani tarkalla korvalla. Pyrin olemaan aktiivinen jos vaan suinkin jaksan ja pyrin tekemään asioita joista saan nautintoa. Mutta minä vietän myös todella paljon aikaa “tekemättä mitään”. Istun sohvannurkassa koneella pelaamassa jotain aivotonta nettipeliä ja annan mielen levätä. Yritän kuunnella jaksamistani ja jos tuntuu että nyt on todella huono päivä niin minimoin aktiviteetit ja kieltäydyn kivoistakin asioista. Joskus on pakko jaksaa vaikkei jaksaisikaan ja silloin yritän löytää aikaa palutumiselle niin pian kuin mahdollista.

Pinnalla näytän usein iloiselta ja hyvinvoivalta ja minä todella olen sitä usein. Kaikella on kaksi puolta. MInä valitsen tarkoituksella sen että pakotan välillä itseni jaksamaan. Sen avulla jaksankin melko paljon. Masennuksia on monenlaisia. Ymmärrän hyvin että monelle masennus merkitsee sitä että ei jaksa edes näytellä hyvinvoivaa. Minä näyttelen välillä, mutta sen ansiosta saan myös paljon aidosti hyviä hetkiä ja jaksan taas vähän paremmin. Päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan mennään eteenpäin. Luovuttaa en aio! Sen olen velkaa itselleni kolmen vuoden takaa. Sille minälle joka jaksoi järkyttävän olon keskellä viedä koiransa lenkille ja nauttia kauniista luonnonilmiöstä. Olen todella ylpeä itsestäni! Tämä ei tarkoita että vähättelen niitä jotka eivät jaksa. Päin vastoin. Haluan kuitenkin näyttää että se voi olla myös toisenlaista. Masennus on kamala sairaus ja se imee itseensä kaiken toivon. Siksi minä taistelen, en vaan suostu luovuttamaan!!!

Kuten moni muu minäkin pohdin tänään tätä kohta päättyvää vuotta. Vuoteni on ollut vaihteleva sisältäen suurta onnea ja syvää surua. Olen sairastanut taas poikkeuksellisen paljon, ja olinkin kahdeksan viikkoa masennuksen kourissa poissa töistä. Olen oppinut omasta masennuksestani todella paljon tänä vuonna. Olen ymmärtänyt miten masennus hallitsee minua ja olen oppinut tunnistamaan masennuksen äänen. Tämä on jo suuri askel ja vaikka olenkin edelleen sairas toivon että olen menossa kohti terveyttä masennuksen suhteen.

2019

Töissä olen löytänyt oman paikkani. Hieman sattumien kautta päädyin alkuvuodesta työpaikkani työsuojeluvaltuutetuksi ja myös henkilöstön edustajaksi A-klinikkasäätiön hallitukseen. Työsuojeluvaltuutetun tehtävä on hyvin lähellä sitä mikä on minun tavoitteeni kokemusasiantuntijana. Haluan tehdä töitä jotta ihmiset voisivat paremmin työpaikoilla. Minä olen sairastunut sekä työuupumukseen että astmaan (huonon sisäilman seurauksena). Nämä ovat tänä päivänä liian yleisiä asioita monilla työpaikoilla ja omat kokemukseni innostavat minua toimimaan jotta olisimme terveempiä ja tyytyväisempiä työntekijöitä!

Kokemusasiantuntijuus kaiken kaikkiaan on lähellä sydäntäni ja haluan että kokemusasiantuntijuutta kuunnellaan kautta linjan jotta saamme parempia palveluita, parempia työpaikkoja ja terveempiä ja tyytyväisempiä ihmisiä. KokeNetissä olemme päässeet auttamaan ihmisiä, jotka ovat hädässä eivätkä tiedä mistä hakea apua tai miten lähteä purkamaan vaikeaa tilannetta. #eihävetä-kampanjan avulla teemme töitä jotta yhä useampi havahtuisi pohtimaan omaa suhdettaan häpeään ja sihen miten häpeä vaikuttaa elämäämme. Kampanja on ollut säästöliekillä aikapulan takia, mutta tulemme nyt keskittämään enemmän aikaa ja energiaa tälle tärkeälle asialle.

Koen että tänä vuonna olen uskaltanut todella paljon enemmän kun koskaan aikaisemmin. Sekä työelämässä että henkilökohtaisessa elämässä. Mitä enemmän uskallan sitä enemmän vapaudun. Olen saanut kuulla olevani esimerkki monelle (vaikka se tuntuu edelleen käsittämättömältä joka kerta kun kuulen sen) ja suurin motiivini tehdä sitä työtä jota teen on että pääsen omalla esimerkilläni innoittamaan ihmisiä voimaan paremmin. Sillä hyvinvoinnin avaimet ovat omissa käsissämme. Monesti olemme niin jumissa ettemme osaa käyttää noita avaimia. Tai ehkä emme edes tiedä että ne ovat hallussamme. Mutta olen oppinut että minä olen itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani. En voi siirtää vastuuta miehelleni, perheelleni, työnantajalleni enkä ystävilleni.

Sairastelusta ja monista muista vaikeuksista huolimatta olen koko ajan kokenut että olen onnellinen. Minulla on moni asia todella hyvin ja elämässäni on perusta kunnossa. Sekään ei ole itsestäänselvyys sillä viimeiseen kolmeen vuoteen on mahtunut todella paljon epävarmuutta ihan kaikilla sektoreilla. Silti olen uskaltanut luottaa siihen että asiat järjestyvät ja niin ne ovat tehneet. Välillä turhauttavan pienin askelin ja välillä pelottavan suurin harppauksin. Mutta kun palaan takaisin siihen kuka olin kolme vuotta sitten huomaan ja näen miten paljon olen kehittynyt. Ja siitä olen kiitollinen ja sen myötä onnellinen.

Jännittyneenä ja innostuneena siirrän katseeni vuoteen 2019. Tiedän että se tulee sisältämään monia vaikeita asioita ja päätöksiä. Tiedän myös että se tulee sisältämään paljon uutta ja mielenkiintoista. Aion jatkaa uskaltamista ja aion jatkaa muiden innostamista. Suunnitelmia on monia ja katsotaan mitkä niistä toteutuvat. Hyvää vuodenvaihdetta ja vuotta 2019!

05. November 2018 · Comments Off · Categories: Mielenterveys, Minä

Olen hyvä sinnittelemään. Olen monta kertaa mennyt voimavarojeni ja jaksamiseni yli enkä ole luovuttanut ennen kun on ollut pakko. On tavalla tai toisella tullut seinä vastaan eikä siitä ole päässyt yli eikä ympäri. Olen luovuttanut vasta kun on ollut pakko. Seuraukset eivät ole aina olleet kovinkaan kauniit..

DSC_1931

Tiedän että olen oppinut paljon viime vuosina. Olen oppinut tuntemaan itseni, tiedän mistä pidän ja tiedän mistä en pidä. Tiedän milloin alan olla yliväsynyt ja tiedän jopa jollain tavalla missä menee jaksamiseni rajat. Olen oppinut, pakotettuna, pyytämään apua. Olen jopa oppinut, välillä, ottamaan vastaan apua kun sitä tarjotaan. Silti en ole vielä oppinut ettei minun tarvitse sinnitellä.

Minulla diagnostisoitiin talvella 2016 “F33.2 Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita”. Pelottavan kuuloinen diagnoosi. Olen elänyt tuon diagnoosin kanssa kohta kolme vuotta. En kuitenkaan halua sanoa että olen sinnitellyt. Olen saanut hoitoa joka on sopinut minulle ja olen myös itse hoitanut sairauttani. Olen hyvän hoidon ansiosta jaksanut yllättävän hyvin, vaikka elämä on välillä heitellyt vaikeitakin mutkia matkaan. 

Viime kesänä aloin huomata merkkejä siitä että nyt voimat alkaa olla lopussa. Kevät ja alkukesä ovat usein minulle niitä vaikeimpia aikoja vuodessa joten en ollut kovin huolissani. Lääkärini määräsi minut silti lepäämään ennen lomaa ja minä tottelin. Lepäsin, lomailin ja nautin täysillä kesästä. Palasin elokuussa töihin iloisena, mutta huomasin että minä en jaksa ihan niin hyvin kun yleensä loman jälkeen. Olin edelleen hyvinvoiva, mutta tiesin etten ole ihan niin hyvinvoiva kun minun pitäisi olla.

Tämä syksy on ollut hyvin tapahtumarikas. Elämässäni on tapahtunut paljon hyvää ja olen ollut todella onnellinen. Työssäni olen viihtynyt hyvin ja tuntuu että olen täysin oikeassa paikassa. Sitten tapahtui jotain. Sinäänsä ei mitään vakavaa eikä mitään mullistavaa. Mutta sen ansiosta sain ajatuksen että nythän minä voin levätä. Minun ei tarvitse sinnitellä niin pitkään etten enää jaksa mitään. Tein päätöksen ja varasin ajan lääkärille. Sekä lääkärini että terapeuttini olivat jo aiemmin vilauttaneet mahdollisutta sairauslomaan. En vaan halunnut kuunnella. Tuntui että minun pitää sinnitellä. Mutta yhtäkkiä minun ei tarvitsekaan…

Olen nyt neljä viikkoa levännyt. Tätä kirjoittaessa näyttää siltä että palaan töihin neljän viikon kuluttua. Jos olen tarpeeksi terve. Olen harjoitellut vain olemaan. Tekemään kivoja asioita ja olemaan tuntematta syyllisyyttä. Juuri nyt olen väsynyt ja tuntuu etten jaksa oikein mitään. Mutta se ei haittaa sillä minun ei tarvitse.

Tunnen todella monta hyvää sinnittelijää. Ja tiedän että tuntemattomia sinnittelijöitä on moninkertainen määrä. Uskon että meitä on pelottavan monta. Jotenkin tuntuu helpommalta sinnitellä kun luovuttaa. Mutta tiedättekö mitä.. Se vaihtoehto ei ole niin hyvä. Joten toivoisin että mahdollisimman moni sinnittelijä pysähtyisi hetkeksi pohtimaan onko sinnittely asia jossa haluat olla hyvä. Minä veikkaan ettet halua. Sillä se vaihtoehto ei todellakaan ole hyvä! Minä haluan elää, olla läheinen, ystävä, puoliso, ihminen, työntekijä. Haluan jaksaa tehdä töitä, elää elämääni ja levätä sopivassa suhteessa. Joten aion harjoitella elämää ilman sinnittelyä.

 

Olen ollut kauan hiljaa täällä blogissa. Olen tehnyt niin kun tarkoitus oli, eli keskittynyt itseeni ja itselleni tärkeisiin asioihin. Olen yrittänyt asettaa itseni etusijalle ja olen yrittänyt pitää parempaa huolta itsestäni.

Olen epäonnistunut. Näennäisesti olen tehnyt noin kun yllä kuvaan, mutta todellisuudessa olen kuitenkin yrittänyt jaksaa. Tai olen yrittänyt jaksaa olla täydellinen siinä mitä olen jättänyt jäljelle kun olen karsinut pois kaiken mikä ei ole sitä kaikkein tärkeintä.

p18

Kehoni on kerta toisensa jälkeen muistuttanut minua että en huolehdi itsestäni tarpeeksi hyvin. Olen tehnyt näennäisiä muutoksia ja puhunut suureen ääneen kuinka kuuntelen nyt itseäni. Ja silti olen jatkanut syvällä sisällä samaa kuin aina ennenkin. En ole uskaltanut luottaa siihen että elämä kantaa ja että minun ei tarvitse koko aikaa tehdä kaikkea. Olen yrittänyt pitää kiinni ohjaksista ja väkisin ohjata itseäni suuntaan joka ei ole terveellinen. Mutta kehoni on paljon voimakkaampi kuin minä ja nyt tapahtui jotain jota ehkä uskon.

Minun suuri ongelmani on ollut astma ja sen myötä olen tänä vuonna kohdannut tilanteita joissa en ole voinut tehdä fyysisesti niin kuin olisin halunnut. Monta asiaa yhtä aikaa teki sen että en ole moneen viikkoon voinut esimekiksi liikkua luonnossa ja lenkittää koiraani. Tämä on minulle valtava menetys ja olen kaihoisasti katsonut kauniita, aurinkoisia talvipäiviä ja haaveillut että olisinpa tuolla ulkona. Mutta se nyt ei vaan onnistunu juuri nyt. Olen siis luovuttanut ja oivaltanut että nyt en vaan voi. Jaksaminen ei riitä. Olen pyytänyt, ja saanut, apua.

Silti tuo ei ollut tarpeeksi. En ollut vielä oivaltanut mitä tarkoittaa kun pitää huolta itsestään kokonaisvaltaisesti. Muutama päivä sitten sain ihmeellisen kohtauksen. Se tuli yhtäkkiä ja seuraavalla hetkellä makasin sängyssä reilusti vaatetta päällä, kahden täkin alla ja tärisin. Olin koko ajan tietoinen siitä mitä tapahtuu ja siitä että nyt on jotain pahasti pielessä. Onneksi en ollut yksin. Ja onneksi seurassani ollut henilö on diabeetikko joka tajusi jossain vaiheessa mitata sokerini. Syyllinen löytyi, verensokerini oli laskenut vaarallisen alhaiseksi ja kunhan sain sen nousemaan kohtaus meni ohi.

En voi olla miettimättä mitä olisi tapahtunut jos olisin ollut yksin. Olisinkohan minä ymmärtänyt että minun tulee soittaa apua itselleni? Makasin sinäänsä kännykkä kädessä, mutta minulla oli niin kylmä etten voinut ottaa kännykkää esille jotta olisin voinut soittaa. Jos olisin ollut yksin toivon että olisin älynnyt soittaa apua ja että minua olisi voitu auttaa joissa. Mutta pahimmassa tapauksessa en olisi oivaltanut tai pystynyt soittaa ja siinä tapauksessa olisin tuskin tässä kirjoittamassa tätä tekstiä.

Olen nyt muutaman päivän ajan miettinyt mitä nämä kokemukset haluavat viestiä minulle. Olen myös miettinyt elämääni ja sitä mitä haluan siltä. Tiedän jo sen että olen oikealla tiellä ja tiedän sen että minulla on paljon oikeita elementtejä mukana. Tiedän myös sen että minulla on vielä paljon opittavaa. Tiedän myös sen mistä minun pitää nyt aloittaa.

Minä en voi hyvin enkä tule koskaan voimaan hyvin ellen saa tasapainoon elämän tärkeintä kolminaisuutta: lepo, ruokavalio ja liikunta. Noista kolmesta ruokavalio on se joka kärsii pahiten, mutta ei nuo kaksi muutakaan ole minulla täysin hallinnassa. Ruokavaliosta minun tulee oppia se että syön säännöllisesti. Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin, painonpudotuskirjoitusten yhteydessä. Ei tämä siis mikään uusi asia ole. Mutta silti päästin itseni siihen kuntoon että minä meinasin kuolla kun en ollut syönyt kahteen päivään “kunnolla”. Tuo kyllä pysäytti.

Nyt kuvioon astuu taas Babysteps. Tai läsnähän ne ovat olleet koko ajan, mutta nyt fokukseni on vain ja ainoastaan siinä että saan itseni taas kuntoon ja että ruoka, lepo ja liikunta on tasapainossa elämässäni. Sen myötä kaikki muu asettuu paikoilleen, tai lähinnä niin paikoilleen kun elämä nyt koskaan voi asettua, sillä asioita tapahtuu koko ajan.

Saan usein kuulla olevani vahva ja rohkea kun kerron heikkouksistani. Mahdollisesti, mutta nyt sitä rohkeutta ja vahvuutta tarvitaan jotta saan itseni kuntoon ja jotta uskallan päästää irti harhaluulosta että minun pitää jaksaa. Ei minun tarvitse yhtään mitään. Nyt on aika kuntoutua ja sitten voin pohtia mitä jaksan ja en jaksa. En halua kokea enää kolmatta läheltä piti tilannetta, jospa minä nyt uskoisin että minä en ole kuolematon… (Elämäni ensimmäisestä läheltä piti tilanteesta voi lukea täälä.)

Tapahtumarikas ja antoisa syksy jätti jälkensä. Edellisen postauksen jälkeisenä päivänä kirjoitin omalle Facebook- seinälleni alla olevan tekstin.

“Rakkaat ystävät/kaverit/tutut

Eilen sain itselleni merkittävän virstapylvään suoritettua kun puhuimme Celindan kanssa häpeästä julkisesti. Viime aikoina elämäni on taas ollut vauhdikasta ja minua on viety sinne sun tänne. Olen väsynyt. Voin hyvin ja minulla on enimmäksen ollut hauskaa. Mutta olen väsynyt. Sen lisäksi elän keskellä merkittävää elämänmuutosta yksityiselämässäni ja se vie voimia. Paljon hyvää on tapahtunut mutta paljon on vielä ratkaisematta. Joudun myös luopumaan ja tekemään surutyötä. Nyt keskityn jonkin aikaa ensisijaisesti itseeni. Tämä tarkoittaa että jatkan työtä normaalisti, mutta yksityisajalla keskityn vain itseeni ja läheisimpiin. En välttämättä vastaa viesteihin, en välttämättä osallistu aktiviteetteihin enkä välttämättä ota yhteyttä. Minun on nyt tehtävä tämä rajaus itseäni varten. Toivon että ymmärrät jos en vastaa juuri sinun viesteihin.  “

Tein töitä normaaliin tahtiin ja kiire jatkui työssä, yksityiselämässä yritin hieman rauhoittua. Jäin joululomalle, vietin joulua ja eilen vuodenvaihdetta. Nyt olen hieman ladannut akkuja, mutta jatkan edelleen “hiljaiseloa”.

DSC_8224

Viime vuoden alussa lupasin itselleni että uskallan enemmän. Tämä lupaus tuotti tulosta ja olen saanut viime vuonna todella paljon. Ylitin itseni monta kertaa, viimeisimpänä olin 14 joulukuuta Huomenta Suomen suorassa tv-lähetyksessä puhumassa työuupumuksesta. Olen luvannut itselleni että tänä vuonna jatkan uskaltamista ja keskityn paremmin omaan hyvinvointiini.

Viime vuonna kokemani sisäinen muutos jatkuu aivan varmasti myös tänä vuonna. Vaikka vuodenvaihde ei oikeasti muuta mitään elämässäni halusin kuitenkin pysähtyä reflekotimaan suuntaa johon olen menossa. Tiedän hyvin vahvasti että olen oikealla tiellä ja että teen asioita jotka antavat minulle paljon. Tiedän että teen sitä mitä minun tulisi tehdä ja tämä antaa minulle voimaa.

Viime vuodelta aion kuitenkin ottaa opiksi sen että minun tulee hoitaa omaa jaksamistani entistä paremmin. Sairastin viime vuonna fyysisesti enemmän kun koskaan elämässäni ja kävin jopa lähellä kuolemaa kun sain keuhkoveritulpan toukokuussa. Tämä opetti minulle sen että fyysinen terveys on myös asetettava etusijalle ja että fyysinen terveys ei ole myöskään itsestäänselvyys. Huomasin että toipuminen ei tapahdu sormia napsauttamalla ja että minä en jaksa kaikkea mitä haluan.

Tulen kokemaan tänä vuonna suuria mullistuksia elämässäni. Tiedän että tulen kokemaan raskaita aikoja. Siksikin on erityisen tärkeää että luotan omaan itseeni ja siihen että elämä kantaa. Aion uskaltaa asettaa itseni etusijalle ja aion uskaltaa tehdä ratkaisuja jotka tuntuvat oikeilta juuri minulle.

DSC_8290

Kaikkea en täällä dokumentoi, mutta pyrin kertomaan ajatuksiani sillä olen huomannut että moni muukin pohtii samaa. Toivotan kaikille jotka lukevat tätä uskallusta lähteä hieman oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ja meille kaikille antoisaa vuotta 2018!

21. November 2017 · Comments Off · Categories: Häpeä, Mielenterveys, Minä, WTF

Reagoin eilen Mielenterveysbarometrissä esiintyviin väittämiin jonka mukaan vajaa viidennes väestöstä pelkää mielenterveyskuntoutujaa eikä halua mt-kuntoutujaa naapurikseen. Barometrissä oli mukana paljon muutakin mielenkiintoista ja tärkeää asiaa. Eilinen reaktio oli vahva sillä minä elän ja teen töitä tässä maisemassa toisin kun suurin osa väestöstä. Omilla FB-sivuillani syntyi jonkun verran keskustelua asiasta ja niissä tuotiin esiin sitä miten kysely on tehty ja myös se mitä mielenterveyskuntoutuja tarkoittaa.

Sekä minä että toinen paikalla ollut kokemusasiantuntija VTT Päivi Rissanen reagoimme voimakkaasti juuri noihin väittämiin ja prosenttilukuihin. Tämä koska asia on meille henkilökohtainen. Barometrin teema oli tänä vuonna työelämä ja mielenterveyskuntotujien asema työelämässä. Ja eteenkin se miten työssä sairastuvia tuetaan ja miten heihin suhtaudutaan.

Tämä aihe on minulle myös henkilökohtainen. Sairastuin itse työssä työuupumuksen ja ahdistuksen kautta masennukseen. Olen myös parhaillaan työelämässä vaikka minulla on diagnoosi vakava masennus aktiivisena. Minulla on paljon kokemustietoa siitä miten olla työelämässä ja kohdata mielenterveysongelmia. Ensimmäisellä kerralla kaikki meni pieleen ja siitä tuli vakava kierre joka johti pitkien sairauslomien jälkeen siihen että jättäydyin pois työelämästä ja vaihdoin alaa kokonaan. Toisella kerralla, nyt, olen elävä esimerkki siitä mitä voi tapahtua kun kaikki menee oikeen. Olen vakavasti sairas, mutta joudun itsekin välillä tarkistamaan Kanta.fi:stä mikä diagnoosini nyt tällä hetkellä on. Ja kyllä, kävin tarkastamassa. Siellä se edelleen on. Vakava masennus, perässä lukee tosin osittain toipunut.

Syy siihen miksi reagoin eilen niin vakavasti oli se että tuo stigma, että mielenterveyskuntoutujat ovat pelottavia, tarkoittaa käytännössä sitä että ihminen jolla menee vähän liian lujaa tai joka huomaa väsyvänsä ei välttämättä uskalla hakea apua ajoissa. Hän sinnittelee ja sairaus ehtii mennä vakavaksi ja sitten ei ole vaihtoehtoja. Siitä voi seurata että ei enää pääse sängystä ylös, että ei jaksa peseytyä eikä syödä eikä juuri mitään muutakaan. Koko maailma on musta. Olen ollut siinä maailmassa. Se on hyvin pelottava paikka.

Tuo stigma/leima/pelko tekee sen että nuori joka kamppailee mielenterveysongelmien kanssa kokee olevansa huonompi kun muut. Miten hän voi koskaan löytää voimia ponnistaakseen ylös sängystä jos hän kokee olevansa pelottava ja ei-toivottu naapuri?

Sanoilla on valtaa. Mutta miksi sanasta mielenterveys on tullut peikko? Meillä kaikilla on mielenterveys. Välillä voimme paremmin, välillä huonommin. Jotkut sairastuvat mieleltään, toiset sairastavat suolistosairautta. Miksi toista kannustetaan ja toinen kokee vähättelyä ja syrjäytymistä?

Tämä asia on minulle niin tärkeä että laitan itseni jatkuvasti likoon. En minä nauti siitä että postaan kuvia itsestäni, siitä että kirjoitan henkilökohtaisia tekstejä blogiin, siitä että kannustan työssäni kuntoutujia jaksamaan, siitä että annan haastatteluja joista klikkiotsikoiden kautta tehdään mediaseksikkäitä, siitä että olen kun terrieri esillä joka paikassa toitottamassa kokemusäänen esiintuomista tai siitä että nousen puhumaan minun elämästä. En minä tee tätä siksi että haluan olla esillä. Teen tätä siksi että haluan antaa äänen niille jotka eivät jaksa, jotka voivat niin huonosti että eivät pysty.

Toki teen tätä myös itseni vuoksi. Teen tätä sen nuoren tytön vuoksi, joka häpesi itseään niin paljon ettei uskaltanut elää kuten halusi. Kerron tästä lisää huomenna livenä mielenterveysmessuilla ja julkaisen myöhemmin täällä tekstin omasta häpeästäni. Jos jaksan, jos en, palaan asiaan kun jaksan.

#jesuismielenterveyskuntoutuja

pic35

20. November 2017 · Comments Off · Categories: Mielenterveys, Minä, WTF

Tänään järkytyin syvästi. Minut oli kutsuttu kokemusasiantuntijana Mielenterveysbarometrin julkaisemistilaisuuteen. Olin saanut barometrin tulokset etukäteen, mutta niitä selaillessani en huomannut järkytykseni syytä. Huomasin sen itse asiassa siellä barometrin julkistamisessa, mutta en siinä ehtinyt pohtia asiaa twitterpäivitystä kummemmin. Myöhemmin tuo asia alkoi enemmän ja enemmän painaa mieltä.

pic33 pic34

Minä olen mielenterveyskuntoutuja. Hyvin moni kaverini ja tuttuni on mielenterveyskuntoutuja. Lähes viidesosa pelkää meitä eikä halua meitä naapurikseen.

Mietitään vielä hetken.. Lähes joka viides pelkää minua ja minunlaisia ihmisiä. Lähes joka viides ei haluaisi minua naapurikseen. Mikä minut erottaa kenestä tahansa muusta? Miksi minä olen niin pelottava?

Kyllähän minä tiedän etten minä ole pelottava. Ja tiedän ettei tuossa tarkoiteta minua ja “minun kaltaisia” mielenterveyskuntoutujia. Mutta kun kaverieni ja tuttujeni joukossa löytyy myös niitä jolla on pelottavamman kuuloiset diagnoosit. Esimerkiksi skitsofrenia.. Sehän on ainakin pelottavaa? Eikö? No ei, me olemme ihmisiä kuten kaikki muutkin.

Olisiko aika miettiä mitä mielenterveys tarkoittaa? Eikö ole niin että me kaikki voimme välillä vähän huonommin ja mitä jos silloin sattuu ja tapahtuu aika paljon kaikkea. Ja mitä jos sitten sairastuu? Jos vaikka masentuu tai sairastuu skitsofreniaan tai uupuu? Onko se loppujen lopuksi oikeasti pelottavaa?

Toki vaarallisia mielenterveyskuntoutujia on. Mutta he ovat pieni vähemmistö. Ihan kaikissa ihmisryhmissä on pieni vähemmistö joka on vaarallinen, käyttäytyy oudosti, on väkivaltainen juopuessaan tai kannattaa väärää lätkäjoukkuetta. Ei kaikkia kuitenkaan kannata sen perusteella leimata.

Minä en ole vaarallinen, tai en ainakaan sen vaarallisempi kun muut. Naapurini varmasti enimmäkseen kokevat että olen naapurina ihan ok. Tai ainakaan en ole sen kummallisempi kun kukaan muu. Mutta minä olen mielenterveyskuntoutuja ja lähes joka viides pelkää minua…

#jesuismielenterveyskuntoutuja

%d bloggers like this: