Olen otsikon (Hon ger terapigarantin ett namn och ett ansikte) mukaan antanut nimeni ja kasvoni Terapiatakuulle. Terapiatakuu on kansalaisaloite, jossa halutaan lainsäädäntöä helpottamaan ihmisten pääsyä mielenterveyspalveluiden piiriin. Tärkeä aloite ja suostuin Svenska Ylen haastateltavaksi, koska olen itse saanut nopeasti apua ja sen ansioista olen ollut pääsääntöisesti töissä, vaikka sairastan vakavaa masennusta. Minulle masennus on sairaus muiden joukossa, ja minulla tämä sairaus on ollut enimmäkseen oireeton hyvän hoidon ansioista.

terapiatakuu

Olen ollut monta kertaa mediassa kertomassa omista kokemuksistani mielenterveyskuntoutujana. Tällä kertaa harkitsin asiaa erityisen tarkkaan. Syy tähän on stigma, häpeäleima. Minulla on nimittäin määräaikainen työsuhteeni A-klinikkasäätiöllä päättymässä ensi vuoden alussa ja olen aloittelemassa työnhaun. Henkilökohtaisista syistä haluaisin nyt vaihtaa hieman suuntausta ja tehdä töitä, joissa en ole koko ajan tiiviissä auttamistyössä. Olen siis astumassa ulos siitä kuplasta, jossa olen kokemusasiantuntija Pia. Pelkään että media- ja somenäkyvyyteni mielenterveyskuntoutujana vaikeuttaa mahdollisuuksiani työllistyä.

Pelkoni on sinänsä aiheellinen, sillä parin vuoden takaisessa mielenterveysbarometrissä lähes joka viides vastaaja koki, että on pelottavaa ja epämukavaa tavata mielenterveyskuntoutuja. Villi veikkaukseni on, että vielä suurempi osa työnantajista suhtautuu skeptisesti mielenterveyskuntoutujan palkkaamiseen. Silti olen pysynyt päätöksessäni olla julkisesti se mikä olen. Minä en häpeä itseäni ja tiedän että olen paljon muuta, kun mielenterveyskuntoutuja. Tiedän että minulla on paljon annettavaa työntekijänä ja uskon että on työnantajia, jotka arvostavat avoimuttani. Olen nimittäin vuosien varrella puhunut mielenterveydestä lukemattomien ihmisten kanssa. Tiedän että monet salaavat mielenterveysongelmiaan työpaikoilla ja jopa ystäviltään. Se että minä kerron avoimesti ongelmistani ei tarkoita, että olisin epävarmempi työllistettävä, kun joku muu. Saattaa nimittäin olla, että tämä joku muu on henkilö, joka salaa mielenterveysongelmansa jopa itseltään ja on kävelevä ruutitynnyri, kuten itse olin joskus kauan sitten ennen ensimmäistä sairastumistani.

Olen hyvin iloinen siitä, että Terapiatakuu sai tarvittavan kannattajamäärän ja että aloite etenee eduskuntaan. Tarvitsemme ilmapiirin, jossa ihmiset uskaltavat hakea apua ajoissa ja jossa apua on saatavilla. Oleellista on, että apua hakeva ihminen kohdataan ja että hänet otetaan tosissaan. Kun hain apua ensimmäisen kerran sain kyllä apua, sain jopa terapiaa melko nopeasti. Ongelmana oli vaan että kohtaaminen oli vain osittaista, sillä minulle ei kerrottu niin että olisin ymmärtänyt mitä minulle tapahtuu. Mikään terapia ei itsessään riitä, jos en tule kohdatuksi oikealla tavalla.

Minun polkuni on ollut pitkä ja välillä olen eksynyt sivuraiteille. Olen kuitenkin päättänyt, että minä en häpeä sitä mitä olen, vaan olen ylpeä siitä, että uskallan olla julkisesti masentunut ja ahdistunut. Minä olen sitä mitä olen tänä päivänä koska olen käynyt läpi suuria vaikeuksia, olen uskaltanut puhua niistä, olen päässyt auttamaan avun tarpeessa olevia ihmisiä ja olen oppinut arvostamaan sitä luottamusta, jota he minua kohtaan osoittavat. Tämä luottamus ajaa minua eteenpäin ja tämä luottamus on syy siihen, että suostuin tuohon juttuun.

#eihävetä #fuckskam #jesuismielenterveyskuntoutuja

06. January 2019 · Comments Off · Categories: Hyvä olo, Mielenterveys, Minä

Kolme vuotta sitten elin keskellä elämäni suurinta kriisiä. Eteenkin tammikuu 2016 on jäänyt mieleen todella synkkänä ja mustana. Masennukseni aktivoitui ja sain diagnoosin joka edelleen roikkuu mukana. Ulospäin esitin pärjäävää ja kävin töissä jossa tein vaativaa asiakaspalvelutyötä päivittäin. Facebookiin olen tasan kolme vuotta sitten päivittänyt:

“Käytiin katsomassa kun meri jäätyy. Oli aivan uskomattoman kaunista, Harmi kun ei ole kunnon kameraa jolla sen olisi saanut taltioitua.
We went to the beach to watch the ocean freeze (it’s -20 here) and it was breathtakingly beautiful. Too bad I don’t have a good enough camera to capture it properly.”

12489182_10154022818943814_9010874976758852232_o

Muistan edelleen tuon upean näyn ja sen miten nautin tuosta hetkestä. Vaikka maailmani oli ihan musta, pystyin silti nauttimaan kauniista hetkistä. Koira ja luonto olivat tuolloin erityisen tärkeitä. Hetken lepoa kaikisesta raskaasta.

Tänään voin paljon paremmin. Elämäni on muuttunut valtavasti tuosta hetkestä ja vaikka masennus on päivittäin läsnä elämässäni se ei hallitse elämääni samalla tavalla kun se teki kolme vuotta sitten. Mutta kun katson tuota kuvaa ja muistan tuon hetken en voi olla ihmettelemättä miten sitkeä minä olen ollut. Enkä vaan minä vaan ihmiset yleensä. Monet elävät tilanteissa jotka ovat sietämättömiä ja silti löydämme iloa, naurua ja kauneutta.

Hoidan masennustani tarkalla korvalla. Pyrin olemaan aktiivinen jos vaan suinkin jaksan ja pyrin tekemään asioita joista saan nautintoa. Mutta minä vietän myös todella paljon aikaa “tekemättä mitään”. Istun sohvannurkassa koneella pelaamassa jotain aivotonta nettipeliä ja annan mielen levätä. Yritän kuunnella jaksamistani ja jos tuntuu että nyt on todella huono päivä niin minimoin aktiviteetit ja kieltäydyn kivoistakin asioista. Joskus on pakko jaksaa vaikkei jaksaisikaan ja silloin yritän löytää aikaa palutumiselle niin pian kuin mahdollista.

Pinnalla näytän usein iloiselta ja hyvinvoivalta ja minä todella olen sitä usein. Kaikella on kaksi puolta. MInä valitsen tarkoituksella sen että pakotan välillä itseni jaksamaan. Sen avulla jaksankin melko paljon. Masennuksia on monenlaisia. Ymmärrän hyvin että monelle masennus merkitsee sitä että ei jaksa edes näytellä hyvinvoivaa. Minä näyttelen välillä, mutta sen ansiosta saan myös paljon aidosti hyviä hetkiä ja jaksan taas vähän paremmin. Päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan mennään eteenpäin. Luovuttaa en aio! Sen olen velkaa itselleni kolmen vuoden takaa. Sille minälle joka jaksoi järkyttävän olon keskellä viedä koiransa lenkille ja nauttia kauniista luonnonilmiöstä. Olen todella ylpeä itsestäni! Tämä ei tarkoita että vähättelen niitä jotka eivät jaksa. Päin vastoin. Haluan kuitenkin näyttää että se voi olla myös toisenlaista. Masennus on kamala sairaus ja se imee itseensä kaiken toivon. Siksi minä taistelen, en vaan suostu luovuttamaan!!!

05. November 2018 · Comments Off · Categories: Mielenterveys, Minä

Olen hyvä sinnittelemään. Olen monta kertaa mennyt voimavarojeni ja jaksamiseni yli enkä ole luovuttanut ennen kun on ollut pakko. On tavalla tai toisella tullut seinä vastaan eikä siitä ole päässyt yli eikä ympäri. Olen luovuttanut vasta kun on ollut pakko. Seuraukset eivät ole aina olleet kovinkaan kauniit..

DSC_1931

Tiedän että olen oppinut paljon viime vuosina. Olen oppinut tuntemaan itseni, tiedän mistä pidän ja tiedän mistä en pidä. Tiedän milloin alan olla yliväsynyt ja tiedän jopa jollain tavalla missä menee jaksamiseni rajat. Olen oppinut, pakotettuna, pyytämään apua. Olen jopa oppinut, välillä, ottamaan vastaan apua kun sitä tarjotaan. Silti en ole vielä oppinut ettei minun tarvitse sinnitellä.

Minulla diagnostisoitiin talvella 2016 “F33.2 Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita”. Pelottavan kuuloinen diagnoosi. Olen elänyt tuon diagnoosin kanssa kohta kolme vuotta. En kuitenkaan halua sanoa että olen sinnitellyt. Olen saanut hoitoa joka on sopinut minulle ja olen myös itse hoitanut sairauttani. Olen hyvän hoidon ansiosta jaksanut yllättävän hyvin, vaikka elämä on välillä heitellyt vaikeitakin mutkia matkaan. 

Viime kesänä aloin huomata merkkejä siitä että nyt voimat alkaa olla lopussa. Kevät ja alkukesä ovat usein minulle niitä vaikeimpia aikoja vuodessa joten en ollut kovin huolissani. Lääkärini määräsi minut silti lepäämään ennen lomaa ja minä tottelin. Lepäsin, lomailin ja nautin täysillä kesästä. Palasin elokuussa töihin iloisena, mutta huomasin että minä en jaksa ihan niin hyvin kun yleensä loman jälkeen. Olin edelleen hyvinvoiva, mutta tiesin etten ole ihan niin hyvinvoiva kun minun pitäisi olla.

Tämä syksy on ollut hyvin tapahtumarikas. Elämässäni on tapahtunut paljon hyvää ja olen ollut todella onnellinen. Työssäni olen viihtynyt hyvin ja tuntuu että olen täysin oikeassa paikassa. Sitten tapahtui jotain. Sinäänsä ei mitään vakavaa eikä mitään mullistavaa. Mutta sen ansiosta sain ajatuksen että nythän minä voin levätä. Minun ei tarvitse sinnitellä niin pitkään etten enää jaksa mitään. Tein päätöksen ja varasin ajan lääkärille. Sekä lääkärini että terapeuttini olivat jo aiemmin vilauttaneet mahdollisutta sairauslomaan. En vaan halunnut kuunnella. Tuntui että minun pitää sinnitellä. Mutta yhtäkkiä minun ei tarvitsekaan…

Olen nyt neljä viikkoa levännyt. Tätä kirjoittaessa näyttää siltä että palaan töihin neljän viikon kuluttua. Jos olen tarpeeksi terve. Olen harjoitellut vain olemaan. Tekemään kivoja asioita ja olemaan tuntematta syyllisyyttä. Juuri nyt olen väsynyt ja tuntuu etten jaksa oikein mitään. Mutta se ei haittaa sillä minun ei tarvitse.

Tunnen todella monta hyvää sinnittelijää. Ja tiedän että tuntemattomia sinnittelijöitä on moninkertainen määrä. Uskon että meitä on pelottavan monta. Jotenkin tuntuu helpommalta sinnitellä kun luovuttaa. Mutta tiedättekö mitä.. Se vaihtoehto ei ole niin hyvä. Joten toivoisin että mahdollisimman moni sinnittelijä pysähtyisi hetkeksi pohtimaan onko sinnittely asia jossa haluat olla hyvä. Minä veikkaan ettet halua. Sillä se vaihtoehto ei todellakaan ole hyvä! Minä haluan elää, olla läheinen, ystävä, puoliso, ihminen, työntekijä. Haluan jaksaa tehdä töitä, elää elämääni ja levätä sopivassa suhteessa. Joten aion harjoitella elämää ilman sinnittelyä.

 

02. November 2018 · Comments Off · Categories: Mielenterveys, Pienet askeleet

Paljon on sattunut ja tapahtunut sitten edellisen kirjoituksen. Tärkeimpänä ehkä se että ole vihdoinkin lopettanut sinnittelemisen. Jäin muutama viikko sitten sairauslomalle ja näillä näkymin se jatkuu marraskuun loppuun. Onneksi en palanut loppuun, tuli vaan tapahtuma joka muistutti minua siitä että minä sairastan kolmatta vuotta vakavaa masennusta ja vaikka oireet ovat pysyneet hyvin hallinnassa sairaus on silti olemassa.

DSC_2154

Ensin tuntui täysin mahdottomalta lopettaa sinnittely ja kalenteria katsoessani yritin vakuuttaa itselleni että minua tarvitaan töissä ja etten minä voi jäädä pois kun on niin paljon kaikkea mitä juuri minun pitäisi tehdä. Toki, on työpanokseni tärkeä ja varmasti töissä on asioita jotka odottavat minun paluuta, mutta kyllä kaikki tärkeä järjestyy ja minä en ole korvaamaton. Olen sulkenut työpuhelimen, ottanut pois sähköpostiapin työpuhelimesta ja poistanut itseni työhön liittyvästä FB ryhmästä. Olen oikeasti onnistunut jättää työt pois mielestäni ja olen keskittynyt henkilökohtaisiin asioihin.

Koska elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikki yleensä yhtä aikaa rakas koirani loukkaantui pari viikkoa sitten ja se leikattiin viime viikolla. Oman vointini lisäksi on ollut paljon huolta ja murhetta koirastani. Nyt tilanne näyttää paremmalta ja koira voi olosuhteisiin nähden hyvin. Minä keskityn omaan vointiini. Välillä on hyviä päiviä ja välillä on vaikeampia päiviä.

Minä olen ollut hyvin avoin omista sairauksistani ja olen avoimesti kirjoittanut vaikeista asioista. Saan usein kuulla että olen rohkea ja vahva. Olen yrittänyt omalla esimerkillä näyttää että ei tarvitse hävetä vaikka sairastaa, vaikka on heikko tai vaikkei jaksa sinnitellä. Mutta en minä ole näyttänyt koko totuutta. Minullakin on asioita joita en kerro, tunteita joita en näytä ja hetkiä jolloin itken epätoivoisena ja haluan vaan kadota. On asioita jotka haluan pitää vain läheisimpien tietona, on asioita joita en halua näyttää enkä halua että kaikki tietävät minusta kaiken. Olen oppinut hyvin nuoresta esittämään että kaikki on hyvin vaikka olen täysin rikki sisältä. Minä olen koko ikäni osanut sanoa että kyllä minä pärjään, vaikken pärjää.

Olen pohtinut sitä ettei Facebook tykkäys tai kommentti ole sama asia kuin että kysymme miten voit. Kuin että vaivaudumme lähettämään yksityisviestin tai soittamaan. Tai sitä että kysymme voinko jotenkin auttaa.

Olen saanut paljon tukea ja apua, olen itse ilmoittanut että haluan vetäytyä. Mutta samalla olen miettinyt miten moni läheinen on ollut hiljaa. Kyllä minä pärjään, mutta olisi ehkä kuitenkin kiva että lähetät viestin jossa kerrot että olen mielessäsi.  Onneksi minä olen harvinaisen onnekas sillä on niitä jotka näkevät kulissien taakse. Puolisoni vetää minut lähemmäs kun yritän karata haluaksesta. Hän silittää päätäni kun itken ja hän kuivaa kyyneleeni kerta toisensa jälkeen.

Olen surullinen kaikkien niiden puolesta jotka ovat yksin, joilla ei ole niitä jotka näkevät kulissien taakse. Niillä joilla ei ole ketään. Minä haluaisin jaksaa enemmän, mutta minä olen vain yksi ihminen ja minäkin olen rikki. Mutta jos me ponnistelisimme ja lähettäisimme edes yhden viestin tai soittaisimme edes yhden puhelun…

21. November 2017 · Comments Off · Categories: Häpeä, Mielenterveys, Minä, WTF

Reagoin eilen Mielenterveysbarometrissä esiintyviin väittämiin jonka mukaan vajaa viidennes väestöstä pelkää mielenterveyskuntoutujaa eikä halua mt-kuntoutujaa naapurikseen. Barometrissä oli mukana paljon muutakin mielenkiintoista ja tärkeää asiaa. Eilinen reaktio oli vahva sillä minä elän ja teen töitä tässä maisemassa toisin kun suurin osa väestöstä. Omilla FB-sivuillani syntyi jonkun verran keskustelua asiasta ja niissä tuotiin esiin sitä miten kysely on tehty ja myös se mitä mielenterveyskuntoutuja tarkoittaa.

Sekä minä että toinen paikalla ollut kokemusasiantuntija VTT Päivi Rissanen reagoimme voimakkaasti juuri noihin väittämiin ja prosenttilukuihin. Tämä koska asia on meille henkilökohtainen. Barometrin teema oli tänä vuonna työelämä ja mielenterveyskuntotujien asema työelämässä. Ja eteenkin se miten työssä sairastuvia tuetaan ja miten heihin suhtaudutaan.

Tämä aihe on minulle myös henkilökohtainen. Sairastuin itse työssä työuupumuksen ja ahdistuksen kautta masennukseen. Olen myös parhaillaan työelämässä vaikka minulla on diagnoosi vakava masennus aktiivisena. Minulla on paljon kokemustietoa siitä miten olla työelämässä ja kohdata mielenterveysongelmia. Ensimmäisellä kerralla kaikki meni pieleen ja siitä tuli vakava kierre joka johti pitkien sairauslomien jälkeen siihen että jättäydyin pois työelämästä ja vaihdoin alaa kokonaan. Toisella kerralla, nyt, olen elävä esimerkki siitä mitä voi tapahtua kun kaikki menee oikeen. Olen vakavasti sairas, mutta joudun itsekin välillä tarkistamaan Kanta.fi:stä mikä diagnoosini nyt tällä hetkellä on. Ja kyllä, kävin tarkastamassa. Siellä se edelleen on. Vakava masennus, perässä lukee tosin osittain toipunut.

Syy siihen miksi reagoin eilen niin vakavasti oli se että tuo stigma, että mielenterveyskuntoutujat ovat pelottavia, tarkoittaa käytännössä sitä että ihminen jolla menee vähän liian lujaa tai joka huomaa väsyvänsä ei välttämättä uskalla hakea apua ajoissa. Hän sinnittelee ja sairaus ehtii mennä vakavaksi ja sitten ei ole vaihtoehtoja. Siitä voi seurata että ei enää pääse sängystä ylös, että ei jaksa peseytyä eikä syödä eikä juuri mitään muutakaan. Koko maailma on musta. Olen ollut siinä maailmassa. Se on hyvin pelottava paikka.

Tuo stigma/leima/pelko tekee sen että nuori joka kamppailee mielenterveysongelmien kanssa kokee olevansa huonompi kun muut. Miten hän voi koskaan löytää voimia ponnistaakseen ylös sängystä jos hän kokee olevansa pelottava ja ei-toivottu naapuri?

Sanoilla on valtaa. Mutta miksi sanasta mielenterveys on tullut peikko? Meillä kaikilla on mielenterveys. Välillä voimme paremmin, välillä huonommin. Jotkut sairastuvat mieleltään, toiset sairastavat suolistosairautta. Miksi toista kannustetaan ja toinen kokee vähättelyä ja syrjäytymistä?

Tämä asia on minulle niin tärkeä että laitan itseni jatkuvasti likoon. En minä nauti siitä että postaan kuvia itsestäni, siitä että kirjoitan henkilökohtaisia tekstejä blogiin, siitä että kannustan työssäni kuntoutujia jaksamaan, siitä että annan haastatteluja joista klikkiotsikoiden kautta tehdään mediaseksikkäitä, siitä että olen kun terrieri esillä joka paikassa toitottamassa kokemusäänen esiintuomista tai siitä että nousen puhumaan minun elämästä. En minä tee tätä siksi että haluan olla esillä. Teen tätä siksi että haluan antaa äänen niille jotka eivät jaksa, jotka voivat niin huonosti että eivät pysty.

Toki teen tätä myös itseni vuoksi. Teen tätä sen nuoren tytön vuoksi, joka häpesi itseään niin paljon ettei uskaltanut elää kuten halusi. Kerron tästä lisää huomenna livenä mielenterveysmessuilla ja julkaisen myöhemmin täällä tekstin omasta häpeästäni. Jos jaksan, jos en, palaan asiaan kun jaksan.

#jesuismielenterveyskuntoutuja

pic35

20. November 2017 · Comments Off · Categories: Mielenterveys, Minä, WTF

Tänään järkytyin syvästi. Minut oli kutsuttu kokemusasiantuntijana Mielenterveysbarometrin julkaisemistilaisuuteen. Olin saanut barometrin tulokset etukäteen, mutta niitä selaillessani en huomannut järkytykseni syytä. Huomasin sen itse asiassa siellä barometrin julkistamisessa, mutta en siinä ehtinyt pohtia asiaa twitterpäivitystä kummemmin. Myöhemmin tuo asia alkoi enemmän ja enemmän painaa mieltä.

pic33 pic34

Minä olen mielenterveyskuntoutuja. Hyvin moni kaverini ja tuttuni on mielenterveyskuntoutuja. Lähes viidesosa pelkää meitä eikä halua meitä naapurikseen.

Mietitään vielä hetken.. Lähes joka viides pelkää minua ja minunlaisia ihmisiä. Lähes joka viides ei haluaisi minua naapurikseen. Mikä minut erottaa kenestä tahansa muusta? Miksi minä olen niin pelottava?

Kyllähän minä tiedän etten minä ole pelottava. Ja tiedän ettei tuossa tarkoiteta minua ja “minun kaltaisia” mielenterveyskuntoutujia. Mutta kun kaverieni ja tuttujeni joukossa löytyy myös niitä jolla on pelottavamman kuuloiset diagnoosit. Esimerkiksi skitsofrenia.. Sehän on ainakin pelottavaa? Eikö? No ei, me olemme ihmisiä kuten kaikki muutkin.

Olisiko aika miettiä mitä mielenterveys tarkoittaa? Eikö ole niin että me kaikki voimme välillä vähän huonommin ja mitä jos silloin sattuu ja tapahtuu aika paljon kaikkea. Ja mitä jos sitten sairastuu? Jos vaikka masentuu tai sairastuu skitsofreniaan tai uupuu? Onko se loppujen lopuksi oikeasti pelottavaa?

Toki vaarallisia mielenterveyskuntoutujia on. Mutta he ovat pieni vähemmistö. Ihan kaikissa ihmisryhmissä on pieni vähemmistö joka on vaarallinen, käyttäytyy oudosti, on väkivaltainen juopuessaan tai kannattaa väärää lätkäjoukkuetta. Ei kaikkia kuitenkaan kannata sen perusteella leimata.

Minä en ole vaarallinen, tai en ainakaan sen vaarallisempi kun muut. Naapurini varmasti enimmäkseen kokevat että olen naapurina ihan ok. Tai ainakaan en ole sen kummallisempi kun kukaan muu. Mutta minä olen mielenterveyskuntoutuja ja lähes joka viides pelkää minua…

#jesuismielenterveyskuntoutuja

%d bloggers like this: