Avun pyytäimen

Olen aina ollut itsenäinen ja pärjäävä. En ole pahemmin huolinut apua, vaan olen halunnut hoitaa kaiken itse. Tarina kertoo että kun isoisovanhempani joutuivat aikanaan ottamaan vastaan sosiaaliavustusta (köyhäinapua tai mikä nimi lienee ollut silloin?) eräs sukuni naisista maksoi takaisin jokaisen pennin. Apua ei oteta vastaan vaikka mikä olisi. No, en ole ihan niin ehdoton, mutta olen minäkin aina ollut “minä-itse” tyyppinen.

pic07

Sinäänsä uskon että loppupeleissä olemme itse vastuussa omasta itsestämme (jos olemme kykeneväisiä siihen eikä meillä ole vammaa tms joka estää itsenäisen elämisen), mutta olen enemmän ja enemmän oivaltanut että elämässä on tärkeää osata myös ottaa vastaan apua. Kaikkea ei tarvitse kantaa omilla harteillaan. Olen minä toki osanut pyytää apua kun en työssä osaa jotain tai neuvoja jos olen eksynyt. Luonteeni on kuitenkin pitkälti sellainen että vaikka kuinka sattu syvällä sisällä niin hymyilen ja vastaan että kaikki hyvin jos joku kysyy.

Olen kuitenkin kovin ylpeä itsestäni että osasin hakea apua ajoissa kun masennuin reilu vuosi. Se että sain apua heti kun sitä tarvitsin on auttanut minua pärjäämään sairauteni kanssa. Toivon vain että nyt kun sote-uudistus mullistaa palvelujärjestelmämme emme samalla romuta mahdollisuutta saada apua kun sitä tarvitaan. Eiköhän uudistuksen tarkoitus ole että avun saanti helpottuu, mutta hyvin skeptinen minäkin olen että toteutuuko tämä tosiaan. Toivon että toteutuu, mutta en laittaisi rahojani likoon sen puolesta. Mutta en nyt kirjoita tästä kritisoidakseni keskeneräisiä yhteiskunnallisia muutoksia.

Minulla on enemmän ja enemmän voimistunut ajatus että henkilökohtaisen hyvinvoinnin taustalla on hyvä itsetuntemus. Mitä paremmin tunnen itseni sen nopeammin osaan hakea apua kun omat voimavarat eivät riitä asian käsittelemiseksi. Tai osaan puhaltaa pelin poikki kun tuntuu että nyt mennään väärään suuntaan.

pic08

Minulla on mennyt lujaa taas viime aikoina. MInulla on sellainen taipumus ja periaatteessa voin paremmin kun ympärillä sattuu ja tapahtuu. Viime viikolla alkoi kuitenkin olla sellainen olo että nyt vauhtia on liikaa. Painon jarrua ja olen viettänyt rauhallisen viikonlopun nukkuen, ulkoillen ja löhöillen sohvalla. En ole tehnyt kaikkea sitä mitä “piti”. Olin suunnitellut tälle keväälle vaikka mitä pihatöitä ja kodin järjestelyjä, mutta en ole tehnyt mitään niistä. Kyllä minä ehdin kun tuntuu siltä ja minähän voin vaikka pyytää apua niin kaikki sujuu helpommin. 😉

Huomenna menen levänneenä ja innokkaana töihin ja ensi viikolla onkin sopivassa suhteessa kiirettä, mutta myös mkavia tapaamisia ja toivottavasti hyviä hetkiä ystävien ja tuttavien kanssa.