19. August 2020 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

IMG_20200717_162334

Tänään on ollut henkisesti raskas päivä. Palasin parin-kolmen viikon sairaslomalta töihin. Käytännössä se tarkoitti että avasin työläppärin ja luin sähköposteja, uusia ohjeita, infoja ja osallistuin kolmeen etäkokoukseen/-infoon. Työmatkani oli makuuhuoneesta työhuoneeseen. Kaikki “omasta” läheisimmästä tiimistäni olivat poissa tänään, osa on ottanut lomaa tämän viikon, joku taitaa olla sairaana ja joku oli muuten varattu. Olen ollut pitkään poissa ja olisin halunnut kohdata jonkun. Viestittelin esimieheni kanssa, joka kyllä lupasi soittaa minulle tarvittaessa mutta hänellä oli kokouksia koko päivän joten en halunnut häiritä häntä. Tuntuu että palasin johonkin jota ei ole. Kohtasin vain etätyön huonoimman puolen, yksinäisyyden.

Sairaslomani johtui toisesta etätyön huonosta puolesta, nimittäin ergonomiasta. Tai sen puutteesta. Minulla on pitkään ollut pahoja niska-hartiaseudun jumeja, mutta koska työni on viime vuodet ollut melko vaihtelevaa en ole loppupeleissä istunut kovinkaan paljon, pitkiä aikoja samalla työpisteellä tehden töitä koneella. Nyt teen töitä pelkästään koneella ja olen tehnyt itselleni oikein hyvän työpisteen. Ergonomiakin on mielestäni aika hyvä, mutta kehoni oli eri mieltä ja sain kärsiä pitkittyneestä jännityspäänsärystä joka ei oikeastaan hellittänyt kun hetkittäin yli kahteen viikkoon. Kyllähän minä tiesin olevani jumissa, mutta olen tottunut kipuun enkä oikeastaan ajatellut miten jumissa olin ennen kun kokenut vanhempi lääkäri totesi että päänsärky johtuu noista jumeista.

Olen kaikin mahdollisin tavoin yrittänyt hoitaa kipeitä kohtia ja päänsärky on hellittänyt. Uskalsin siis palata töihin, jossa aion ottaa hyvin varovasti. Ongelmana on vaan se että minulle ei sovi se että palaan etätyöhön jossa en kohtaa ketään. Olen koko päivän ollut levoton ja mieleni alkaa kehittää kaikenlaisia kauhutarinoita.

Nämä kauhutarinat ovat minulle vanohoja tuttuja. Palaan niihin aika ajoin. Tuorein liittyy sairastamiseen. Olen viime vuosina sairastanut paljon ja jäätyäni työttömäksi talvella eräs ystäväni sanoi minulle suoraan ettei palkkaisi minua tiimiinsä sillä huono terveyteni tekee minusta liian suuren riskin. Koin tuolloin, ja vielä enemmän koen nyt, että hän on oikeassa. Toisaalta tiedän että sairastamiselle ei voi mitään, mutta silti tuo lause jäi elämään takaraivooni.

Se sopii hyvin yhteen muiden mielessäni mellastavien kauhutarinoiden kanssa. Oikein huonoina hetkinä koen olevani täysin epäonnistunut kaikessa. Koen että olen saanut paljon mahdollisuuksia, mutta että en ole saanut mitään aikaiseksi. Koen että näyttelen hyvää ihmistä mutta että kulissin takana olen pelkkä epäonnistunut olio.

En tiedä mitä mittareita sisäinen kriitikkoni käyttää, mutta tiedän että nuo kauhutarina on kaukana totuudesta. Silti ne ovat olemassa jossain takaraivossa. Todennäköisesti niilläkin on tehtävänsä, mutta väsyneenä, huonona päivänä tai huonona hetkenä niitä ei pitäisi päästää mellastamaan. Silloin tarvitsemme armollisuutta itseämme kohtaan. Sitä minäkin aion nyt harjoitella. Ja huomenna aion etsiä käsiini jokun työkaverin, jonka voin kohdata työhönpaluuahdistuneena.

Comments closed.

%d bloggers like this: