Olen hyvä sinnittelemään. Olen monta kertaa mennyt voimavarojeni ja jaksamiseni yli enkä ole luovuttanut ennen kun on ollut pakko. On tavalla tai toisella tullut seinä vastaan eikä siitä ole päässyt yli eikä ympäri. Olen luovuttanut vasta kun on ollut pakko. Seuraukset eivät ole aina olleet kovinkaan kauniit..

DSC_1931

Tiedän että olen oppinut paljon viime vuosina. Olen oppinut tuntemaan itseni, tiedän mistä pidän ja tiedän mistä en pidä. Tiedän milloin alan olla yliväsynyt ja tiedän jopa jollain tavalla missä menee jaksamiseni rajat. Olen oppinut, pakotettuna, pyytämään apua. Olen jopa oppinut, välillä, ottamaan vastaan apua kun sitä tarjotaan. Silti en ole vielä oppinut ettei minun tarvitse sinnitellä.

Minulla diagnostisoitiin talvella 2016 “F33.2 Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita”. Pelottavan kuuloinen diagnoosi. Olen elänyt tuon diagnoosin kanssa kohta kolme vuotta. En kuitenkaan halua sanoa että olen sinnitellyt. Olen saanut hoitoa joka on sopinut minulle ja olen myös itse hoitanut sairauttani. Olen hyvän hoidon ansiosta jaksanut yllättävän hyvin, vaikka elämä on välillä heitellyt vaikeitakin mutkia matkaan. 

Viime kesänä aloin huomata merkkejä siitä että nyt voimat alkaa olla lopussa. Kevät ja alkukesä ovat usein minulle niitä vaikeimpia aikoja vuodessa joten en ollut kovin huolissani. Lääkärini määräsi minut silti lepäämään ennen lomaa ja minä tottelin. Lepäsin, lomailin ja nautin täysillä kesästä. Palasin elokuussa töihin iloisena, mutta huomasin että minä en jaksa ihan niin hyvin kun yleensä loman jälkeen. Olin edelleen hyvinvoiva, mutta tiesin etten ole ihan niin hyvinvoiva kun minun pitäisi olla.

Tämä syksy on ollut hyvin tapahtumarikas. Elämässäni on tapahtunut paljon hyvää ja olen ollut todella onnellinen. Työssäni olen viihtynyt hyvin ja tuntuu että olen täysin oikeassa paikassa. Sitten tapahtui jotain. Sinäänsä ei mitään vakavaa eikä mitään mullistavaa. Mutta sen ansiosta sain ajatuksen että nythän minä voin levätä. Minun ei tarvitse sinnitellä niin pitkään etten enää jaksa mitään. Tein päätöksen ja varasin ajan lääkärille. Sekä lääkärini että terapeuttini olivat jo aiemmin vilauttaneet mahdollisutta sairauslomaan. En vaan halunnut kuunnella. Tuntui että minun pitää sinnitellä. Mutta yhtäkkiä minun ei tarvitsekaan…

Olen nyt neljä viikkoa levännyt. Tätä kirjoittaessa näyttää siltä että palaan töihin neljän viikon kuluttua. Jos olen tarpeeksi terve. Olen harjoitellut vain olemaan. Tekemään kivoja asioita ja olemaan tuntematta syyllisyyttä. Juuri nyt olen väsynyt ja tuntuu etten jaksa oikein mitään. Mutta se ei haittaa sillä minun ei tarvitse.

Tunnen todella monta hyvää sinnittelijää. Ja tiedän että tuntemattomia sinnittelijöitä on moninkertainen määrä. Uskon että meitä on pelottavan monta. Jotenkin tuntuu helpommalta sinnitellä kun luovuttaa. Mutta tiedättekö mitä.. Se vaihtoehto ei ole niin hyvä. Joten toivoisin että mahdollisimman moni sinnittelijä pysähtyisi hetkeksi pohtimaan onko sinnittely asia jossa haluat olla hyvä. Minä veikkaan ettet halua. Sillä se vaihtoehto ei todellakaan ole hyvä! Minä haluan elää, olla läheinen, ystävä, puoliso, ihminen, työntekijä. Haluan jaksaa tehdä töitä, elää elämääni ja levätä sopivassa suhteessa. Joten aion harjoitella elämää ilman sinnittelyä.

 

02. November 2018 · Comments Off · Categories: Mielenterveys, Pienet askeleet

Paljon on sattunut ja tapahtunut sitten edellisen kirjoituksen. Tärkeimpänä ehkä se että ole vihdoinkin lopettanut sinnittelemisen. Jäin muutama viikko sitten sairauslomalle ja näillä näkymin se jatkuu marraskuun loppuun. Onneksi en palanut loppuun, tuli vaan tapahtuma joka muistutti minua siitä että minä sairastan kolmatta vuotta vakavaa masennusta ja vaikka oireet ovat pysyneet hyvin hallinnassa sairaus on silti olemassa.

DSC_2154

Ensin tuntui täysin mahdottomalta lopettaa sinnittely ja kalenteria katsoessani yritin vakuuttaa itselleni että minua tarvitaan töissä ja etten minä voi jäädä pois kun on niin paljon kaikkea mitä juuri minun pitäisi tehdä. Toki, on työpanokseni tärkeä ja varmasti töissä on asioita jotka odottavat minun paluuta, mutta kyllä kaikki tärkeä järjestyy ja minä en ole korvaamaton. Olen sulkenut työpuhelimen, ottanut pois sähköpostiapin työpuhelimesta ja poistanut itseni työhön liittyvästä FB ryhmästä. Olen oikeasti onnistunut jättää työt pois mielestäni ja olen keskittynyt henkilökohtaisiin asioihin.

Koska elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikki yleensä yhtä aikaa rakas koirani loukkaantui pari viikkoa sitten ja se leikattiin viime viikolla. Oman vointini lisäksi on ollut paljon huolta ja murhetta koirastani. Nyt tilanne näyttää paremmalta ja koira voi olosuhteisiin nähden hyvin. Minä keskityn omaan vointiini. Välillä on hyviä päiviä ja välillä on vaikeampia päiviä.

Minä olen ollut hyvin avoin omista sairauksistani ja olen avoimesti kirjoittanut vaikeista asioista. Saan usein kuulla että olen rohkea ja vahva. Olen yrittänyt omalla esimerkillä näyttää että ei tarvitse hävetä vaikka sairastaa, vaikka on heikko tai vaikkei jaksa sinnitellä. Mutta en minä ole näyttänyt koko totuutta. Minullakin on asioita joita en kerro, tunteita joita en näytä ja hetkiä jolloin itken epätoivoisena ja haluan vaan kadota. On asioita jotka haluan pitää vain läheisimpien tietona, on asioita joita en halua näyttää enkä halua että kaikki tietävät minusta kaiken. Olen oppinut hyvin nuoresta esittämään että kaikki on hyvin vaikka olen täysin rikki sisältä. Minä olen koko ikäni osanut sanoa että kyllä minä pärjään, vaikken pärjää.

Olen pohtinut sitä ettei Facebook tykkäys tai kommentti ole sama asia kuin että kysymme miten voit. Kuin että vaivaudumme lähettämään yksityisviestin tai soittamaan. Tai sitä että kysymme voinko jotenkin auttaa.

Olen saanut paljon tukea ja apua, olen itse ilmoittanut että haluan vetäytyä. Mutta samalla olen miettinyt miten moni läheinen on ollut hiljaa. Kyllä minä pärjään, mutta olisi ehkä kuitenkin kiva että lähetät viestin jossa kerrot että olen mielessäsi.  Onneksi minä olen harvinaisen onnekas sillä on niitä jotka näkevät kulissien taakse. Puolisoni vetää minut lähemmäs kun yritän karata haluaksesta. Hän silittää päätäni kun itken ja hän kuivaa kyyneleeni kerta toisensa jälkeen.

Olen surullinen kaikkien niiden puolesta jotka ovat yksin, joilla ei ole niitä jotka näkevät kulissien taakse. Niillä joilla ei ole ketään. Minä haluaisin jaksaa enemmän, mutta minä olen vain yksi ihminen ja minäkin olen rikki. Mutta jos me ponnistelisimme ja lähettäisimme edes yhden viestin tai soittaisimme edes yhden puhelun…

Olen ollut kauan hiljaa täällä blogissa. Olen tehnyt niin kun tarkoitus oli, eli keskittynyt itseeni ja itselleni tärkeisiin asioihin. Olen yrittänyt asettaa itseni etusijalle ja olen yrittänyt pitää parempaa huolta itsestäni.

Olen epäonnistunut. Näennäisesti olen tehnyt noin kun yllä kuvaan, mutta todellisuudessa olen kuitenkin yrittänyt jaksaa. Tai olen yrittänyt jaksaa olla täydellinen siinä mitä olen jättänyt jäljelle kun olen karsinut pois kaiken mikä ei ole sitä kaikkein tärkeintä.

p18

Kehoni on kerta toisensa jälkeen muistuttanut minua että en huolehdi itsestäni tarpeeksi hyvin. Olen tehnyt näennäisiä muutoksia ja puhunut suureen ääneen kuinka kuuntelen nyt itseäni. Ja silti olen jatkanut syvällä sisällä samaa kuin aina ennenkin. En ole uskaltanut luottaa siihen että elämä kantaa ja että minun ei tarvitse koko aikaa tehdä kaikkea. Olen yrittänyt pitää kiinni ohjaksista ja väkisin ohjata itseäni suuntaan joka ei ole terveellinen. Mutta kehoni on paljon voimakkaampi kuin minä ja nyt tapahtui jotain jota ehkä uskon.

Minun suuri ongelmani on ollut astma ja sen myötä olen tänä vuonna kohdannut tilanteita joissa en ole voinut tehdä fyysisesti niin kuin olisin halunnut. Monta asiaa yhtä aikaa teki sen että en ole moneen viikkoon voinut esimekiksi liikkua luonnossa ja lenkittää koiraani. Tämä on minulle valtava menetys ja olen kaihoisasti katsonut kauniita, aurinkoisia talvipäiviä ja haaveillut että olisinpa tuolla ulkona. Mutta se nyt ei vaan onnistunu juuri nyt. Olen siis luovuttanut ja oivaltanut että nyt en vaan voi. Jaksaminen ei riitä. Olen pyytänyt, ja saanut, apua.

Silti tuo ei ollut tarpeeksi. En ollut vielä oivaltanut mitä tarkoittaa kun pitää huolta itsestään kokonaisvaltaisesti. Muutama päivä sitten sain ihmeellisen kohtauksen. Se tuli yhtäkkiä ja seuraavalla hetkellä makasin sängyssä reilusti vaatetta päällä, kahden täkin alla ja tärisin. Olin koko ajan tietoinen siitä mitä tapahtuu ja siitä että nyt on jotain pahasti pielessä. Onneksi en ollut yksin. Ja onneksi seurassani ollut henilö on diabeetikko joka tajusi jossain vaiheessa mitata sokerini. Syyllinen löytyi, verensokerini oli laskenut vaarallisen alhaiseksi ja kunhan sain sen nousemaan kohtaus meni ohi.

En voi olla miettimättä mitä olisi tapahtunut jos olisin ollut yksin. Olisinkohan minä ymmärtänyt että minun tulee soittaa apua itselleni? Makasin sinäänsä kännykkä kädessä, mutta minulla oli niin kylmä etten voinut ottaa kännykkää esille jotta olisin voinut soittaa. Jos olisin ollut yksin toivon että olisin älynnyt soittaa apua ja että minua olisi voitu auttaa joissa. Mutta pahimmassa tapauksessa en olisi oivaltanut tai pystynyt soittaa ja siinä tapauksessa olisin tuskin tässä kirjoittamassa tätä tekstiä.

Olen nyt muutaman päivän ajan miettinyt mitä nämä kokemukset haluavat viestiä minulle. Olen myös miettinyt elämääni ja sitä mitä haluan siltä. Tiedän jo sen että olen oikealla tiellä ja tiedän sen että minulla on paljon oikeita elementtejä mukana. Tiedän myös sen että minulla on vielä paljon opittavaa. Tiedän myös sen mistä minun pitää nyt aloittaa.

Minä en voi hyvin enkä tule koskaan voimaan hyvin ellen saa tasapainoon elämän tärkeintä kolminaisuutta: lepo, ruokavalio ja liikunta. Noista kolmesta ruokavalio on se joka kärsii pahiten, mutta ei nuo kaksi muutakaan ole minulla täysin hallinnassa. Ruokavaliosta minun tulee oppia se että syön säännöllisesti. Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin, painonpudotuskirjoitusten yhteydessä. Ei tämä siis mikään uusi asia ole. Mutta silti päästin itseni siihen kuntoon että minä meinasin kuolla kun en ollut syönyt kahteen päivään “kunnolla”. Tuo kyllä pysäytti.

Nyt kuvioon astuu taas Babysteps. Tai läsnähän ne ovat olleet koko ajan, mutta nyt fokukseni on vain ja ainoastaan siinä että saan itseni taas kuntoon ja että ruoka, lepo ja liikunta on tasapainossa elämässäni. Sen myötä kaikki muu asettuu paikoilleen, tai lähinnä niin paikoilleen kun elämä nyt koskaan voi asettua, sillä asioita tapahtuu koko ajan.

Saan usein kuulla olevani vahva ja rohkea kun kerron heikkouksistani. Mahdollisesti, mutta nyt sitä rohkeutta ja vahvuutta tarvitaan jotta saan itseni kuntoon ja jotta uskallan päästää irti harhaluulosta että minun pitää jaksaa. Ei minun tarvitse yhtään mitään. Nyt on aika kuntoutua ja sitten voin pohtia mitä jaksan ja en jaksa. En halua kokea enää kolmatta läheltä piti tilannetta, jospa minä nyt uskoisin että minä en ole kuolematon… (Elämäni ensimmäisestä läheltä piti tilanteesta voi lukea täälä.)

Tapahtumarikas ja antoisa syksy jätti jälkensä. Edellisen postauksen jälkeisenä päivänä kirjoitin omalle Facebook- seinälleni alla olevan tekstin.

“Rakkaat ystävät/kaverit/tutut

Eilen sain itselleni merkittävän virstapylvään suoritettua kun puhuimme Celindan kanssa häpeästä julkisesti. Viime aikoina elämäni on taas ollut vauhdikasta ja minua on viety sinne sun tänne. Olen väsynyt. Voin hyvin ja minulla on enimmäksen ollut hauskaa. Mutta olen väsynyt. Sen lisäksi elän keskellä merkittävää elämänmuutosta yksityiselämässäni ja se vie voimia. Paljon hyvää on tapahtunut mutta paljon on vielä ratkaisematta. Joudun myös luopumaan ja tekemään surutyötä. Nyt keskityn jonkin aikaa ensisijaisesti itseeni. Tämä tarkoittaa että jatkan työtä normaalisti, mutta yksityisajalla keskityn vain itseeni ja läheisimpiin. En välttämättä vastaa viesteihin, en välttämättä osallistu aktiviteetteihin enkä välttämättä ota yhteyttä. Minun on nyt tehtävä tämä rajaus itseäni varten. Toivon että ymmärrät jos en vastaa juuri sinun viesteihin.  “

Tein töitä normaaliin tahtiin ja kiire jatkui työssä, yksityiselämässä yritin hieman rauhoittua. Jäin joululomalle, vietin joulua ja eilen vuodenvaihdetta. Nyt olen hieman ladannut akkuja, mutta jatkan edelleen “hiljaiseloa”.

DSC_8224

Viime vuoden alussa lupasin itselleni että uskallan enemmän. Tämä lupaus tuotti tulosta ja olen saanut viime vuonna todella paljon. Ylitin itseni monta kertaa, viimeisimpänä olin 14 joulukuuta Huomenta Suomen suorassa tv-lähetyksessä puhumassa työuupumuksesta. Olen luvannut itselleni että tänä vuonna jatkan uskaltamista ja keskityn paremmin omaan hyvinvointiini.

Viime vuonna kokemani sisäinen muutos jatkuu aivan varmasti myös tänä vuonna. Vaikka vuodenvaihde ei oikeasti muuta mitään elämässäni halusin kuitenkin pysähtyä reflekotimaan suuntaa johon olen menossa. Tiedän hyvin vahvasti että olen oikealla tiellä ja että teen asioita jotka antavat minulle paljon. Tiedän että teen sitä mitä minun tulisi tehdä ja tämä antaa minulle voimaa.

Viime vuodelta aion kuitenkin ottaa opiksi sen että minun tulee hoitaa omaa jaksamistani entistä paremmin. Sairastin viime vuonna fyysisesti enemmän kun koskaan elämässäni ja kävin jopa lähellä kuolemaa kun sain keuhkoveritulpan toukokuussa. Tämä opetti minulle sen että fyysinen terveys on myös asetettava etusijalle ja että fyysinen terveys ei ole myöskään itsestäänselvyys. Huomasin että toipuminen ei tapahdu sormia napsauttamalla ja että minä en jaksa kaikkea mitä haluan.

Tulen kokemaan tänä vuonna suuria mullistuksia elämässäni. Tiedän että tulen kokemaan raskaita aikoja. Siksikin on erityisen tärkeää että luotan omaan itseeni ja siihen että elämä kantaa. Aion uskaltaa asettaa itseni etusijalle ja aion uskaltaa tehdä ratkaisuja jotka tuntuvat oikeilta juuri minulle.

DSC_8290

Kaikkea en täällä dokumentoi, mutta pyrin kertomaan ajatuksiani sillä olen huomannut että moni muukin pohtii samaa. Toivotan kaikille jotka lukevat tätä uskallusta lähteä hieman oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ja meille kaikille antoisaa vuotta 2018!

22. November 2017 · Comments Off · Categories: Uncategorized

Olin hyvin nuori kun sain päähäni että lihava on yhtä kuin huono. Kuvittelin pulleana lapsena olevani huonompi kuin muut. Häpesin kokoani, ulkonäköäni ja yritin tehdä itsestäni huomaamattoman syömällä itseni lihavaksi. Kärsin sisällä ja sisäinen minä oli usein hyvin ankara, myöhemmin opin tunnistamaan tuon ankaruuden häpeäksi.

Nyt olen keski-ikäinen ja tiedän että kelpaan oikein hyvin tällaisena. Olen lihava, mutta tiedän etten ole huono. On toki sellaisia jotka arvioivat minut jotenkin itseään huonommaksi koska olen lihava, mutta se on ihan oikeasti heidän oma ongelmansa eikä minun. Minulla on ihmisiä ympärilläni jotka rakastavat minua juuri tällaisena. Uskallan olla se joka haluan olla ja koen oloni vapautuneeksi.

23897143_10155337395977830_444155883_o

Katson tuota nuorta tyttöä joka söi itsensä näkymättömäksi ja tunnen surua. Suren niitä menetettyjä mahdollisuuksia joihin hän ei uskaltanut tarttua. Toisaalta näen itseni aikuisena naisena ja olen kiitollinen kaikista kokemuksista jotka olen saanut joiden ansiosta olen se joka olen tänään.

Tänään olimme ystäväni, kokemusasiantuntija Celinda Byskatan, kanssa Mielenterveysmessuilla isossa salissa puhumassa häpeästä. Sali oli lähes täynnä ja saimme luentomme jälkeen paljon positiivista palautetta. Monella tavalla tämä luento on vaikein jonka olen koskaan pitänyt. Olemme työstäneet sitä Celindan kanssa yli vuoden ja olemme samalla työstäneet häpeää omassa elämässämme. Prosessi on ollut antoisa, mutta paikka paikoin hyvin vaikea.

Tämä prosessi on antanut minulle vapauden. Olen saanut enemmän kun uskalsin edes toivoa vuosi sitten. Mutta suurimman kiitollisuuden koen kun katson mitä tämä vuosi on tuonut esiin Celindassa. Hän on kasvanut tämän vuoden aikana todella paljon. Hän on uskaltanut kohdata monia pelkojaan ja on häpeästä huolimatta uskaltanut aivan käsittämättömiä asioita.

Olen kovin kiitollinen tänään. Olen kiitollinen siitä että minä uskallan, siitä että Celinda uskaltaa ja siitä että pääsemme nostamaan esiin tätä meidän mielestä erittäin tärkeää, ja vaiettua aihetta, häpeää. Seuraa meitä ja polkuamme www.häpeä.fi (muista ääkköset!).

 

DSC_7767

21. November 2017 · Comments Off · Categories: Häpeä, Mielenterveys, Minä, WTF

Reagoin eilen Mielenterveysbarometrissä esiintyviin väittämiin jonka mukaan vajaa viidennes väestöstä pelkää mielenterveyskuntoutujaa eikä halua mt-kuntoutujaa naapurikseen. Barometrissä oli mukana paljon muutakin mielenkiintoista ja tärkeää asiaa. Eilinen reaktio oli vahva sillä minä elän ja teen töitä tässä maisemassa toisin kun suurin osa väestöstä. Omilla FB-sivuillani syntyi jonkun verran keskustelua asiasta ja niissä tuotiin esiin sitä miten kysely on tehty ja myös se mitä mielenterveyskuntoutuja tarkoittaa.

Sekä minä että toinen paikalla ollut kokemusasiantuntija VTT Päivi Rissanen reagoimme voimakkaasti juuri noihin väittämiin ja prosenttilukuihin. Tämä koska asia on meille henkilökohtainen. Barometrin teema oli tänä vuonna työelämä ja mielenterveyskuntotujien asema työelämässä. Ja eteenkin se miten työssä sairastuvia tuetaan ja miten heihin suhtaudutaan.

Tämä aihe on minulle myös henkilökohtainen. Sairastuin itse työssä työuupumuksen ja ahdistuksen kautta masennukseen. Olen myös parhaillaan työelämässä vaikka minulla on diagnoosi vakava masennus aktiivisena. Minulla on paljon kokemustietoa siitä miten olla työelämässä ja kohdata mielenterveysongelmia. Ensimmäisellä kerralla kaikki meni pieleen ja siitä tuli vakava kierre joka johti pitkien sairauslomien jälkeen siihen että jättäydyin pois työelämästä ja vaihdoin alaa kokonaan. Toisella kerralla, nyt, olen elävä esimerkki siitä mitä voi tapahtua kun kaikki menee oikeen. Olen vakavasti sairas, mutta joudun itsekin välillä tarkistamaan Kanta.fi:stä mikä diagnoosini nyt tällä hetkellä on. Ja kyllä, kävin tarkastamassa. Siellä se edelleen on. Vakava masennus, perässä lukee tosin osittain toipunut.

Syy siihen miksi reagoin eilen niin vakavasti oli se että tuo stigma, että mielenterveyskuntoutujat ovat pelottavia, tarkoittaa käytännössä sitä että ihminen jolla menee vähän liian lujaa tai joka huomaa väsyvänsä ei välttämättä uskalla hakea apua ajoissa. Hän sinnittelee ja sairaus ehtii mennä vakavaksi ja sitten ei ole vaihtoehtoja. Siitä voi seurata että ei enää pääse sängystä ylös, että ei jaksa peseytyä eikä syödä eikä juuri mitään muutakaan. Koko maailma on musta. Olen ollut siinä maailmassa. Se on hyvin pelottava paikka.

Tuo stigma/leima/pelko tekee sen että nuori joka kamppailee mielenterveysongelmien kanssa kokee olevansa huonompi kun muut. Miten hän voi koskaan löytää voimia ponnistaakseen ylös sängystä jos hän kokee olevansa pelottava ja ei-toivottu naapuri?

Sanoilla on valtaa. Mutta miksi sanasta mielenterveys on tullut peikko? Meillä kaikilla on mielenterveys. Välillä voimme paremmin, välillä huonommin. Jotkut sairastuvat mieleltään, toiset sairastavat suolistosairautta. Miksi toista kannustetaan ja toinen kokee vähättelyä ja syrjäytymistä?

Tämä asia on minulle niin tärkeä että laitan itseni jatkuvasti likoon. En minä nauti siitä että postaan kuvia itsestäni, siitä että kirjoitan henkilökohtaisia tekstejä blogiin, siitä että kannustan työssäni kuntoutujia jaksamaan, siitä että annan haastatteluja joista klikkiotsikoiden kautta tehdään mediaseksikkäitä, siitä että olen kun terrieri esillä joka paikassa toitottamassa kokemusäänen esiintuomista tai siitä että nousen puhumaan minun elämästä. En minä tee tätä siksi että haluan olla esillä. Teen tätä siksi että haluan antaa äänen niille jotka eivät jaksa, jotka voivat niin huonosti että eivät pysty.

Toki teen tätä myös itseni vuoksi. Teen tätä sen nuoren tytön vuoksi, joka häpesi itseään niin paljon ettei uskaltanut elää kuten halusi. Kerron tästä lisää huomenna livenä mielenterveysmessuilla ja julkaisen myöhemmin täällä tekstin omasta häpeästäni. Jos jaksan, jos en, palaan asiaan kun jaksan.

#jesuismielenterveyskuntoutuja

pic35

20. November 2017 · Comments Off · Categories: Mielenterveys, Minä, WTF

Tänään järkytyin syvästi. Minut oli kutsuttu kokemusasiantuntijana Mielenterveysbarometrin julkaisemistilaisuuteen. Olin saanut barometrin tulokset etukäteen, mutta niitä selaillessani en huomannut järkytykseni syytä. Huomasin sen itse asiassa siellä barometrin julkistamisessa, mutta en siinä ehtinyt pohtia asiaa twitterpäivitystä kummemmin. Myöhemmin tuo asia alkoi enemmän ja enemmän painaa mieltä.

pic33 pic34

Minä olen mielenterveyskuntoutuja. Hyvin moni kaverini ja tuttuni on mielenterveyskuntoutuja. Lähes viidesosa pelkää meitä eikä halua meitä naapurikseen.

Mietitään vielä hetken.. Lähes joka viides pelkää minua ja minunlaisia ihmisiä. Lähes joka viides ei haluaisi minua naapurikseen. Mikä minut erottaa kenestä tahansa muusta? Miksi minä olen niin pelottava?

Kyllähän minä tiedän etten minä ole pelottava. Ja tiedän ettei tuossa tarkoiteta minua ja “minun kaltaisia” mielenterveyskuntoutujia. Mutta kun kaverieni ja tuttujeni joukossa löytyy myös niitä jolla on pelottavamman kuuloiset diagnoosit. Esimerkiksi skitsofrenia.. Sehän on ainakin pelottavaa? Eikö? No ei, me olemme ihmisiä kuten kaikki muutkin.

Olisiko aika miettiä mitä mielenterveys tarkoittaa? Eikö ole niin että me kaikki voimme välillä vähän huonommin ja mitä jos silloin sattuu ja tapahtuu aika paljon kaikkea. Ja mitä jos sitten sairastuu? Jos vaikka masentuu tai sairastuu skitsofreniaan tai uupuu? Onko se loppujen lopuksi oikeasti pelottavaa?

Toki vaarallisia mielenterveyskuntoutujia on. Mutta he ovat pieni vähemmistö. Ihan kaikissa ihmisryhmissä on pieni vähemmistö joka on vaarallinen, käyttäytyy oudosti, on väkivaltainen juopuessaan tai kannattaa väärää lätkäjoukkuetta. Ei kaikkia kuitenkaan kannata sen perusteella leimata.

Minä en ole vaarallinen, tai en ainakaan sen vaarallisempi kun muut. Naapurini varmasti enimmäkseen kokevat että olen naapurina ihan ok. Tai ainakaan en ole sen kummallisempi kun kukaan muu. Mutta minä olen mielenterveyskuntoutuja ja lähes joka viides pelkää minua…

#jesuismielenterveyskuntoutuja

01. November 2017 · Comments Off · Categories: Hyvä olo, Minä, Pienet askeleet

Minulla on ollut vauhti päällä viime kuukausina. Ja toisaalta on ollut päiviä ja aikoja kun olen joutunut pysähtymään kun seinään. Oli pakko pitää vähän taukoa kirjoittamisesta sillä minulla ei ole ollut mitään sanottavaa. Elämä on pyörittänyt minua melko kovaa viime aikoina. Voin silti hyvin, henkisesti. Fyysisesti tämä on ollut elämäni raskain vuosi. Olen sairastanut enemmän kun koskaan ennen ja olen täysin älistynyt. Minä en ole juurikaan tottunut sairastamaan, fyysisesti.

DSC_7314

Tämä vuosi on ollut niin monella tavalla aivan käsittämättömän antoisa. Muistan sen tunteen kun alkuvuodesta päätin että tänä vuonna uskallan. Jossain vaiheessa mukaan tuli että asetan itseni etusijalle. Uskallan enemmän, pidän hyvää huolta omasta itsestäni ja uskallan luottaa että hyviäkin asioita tapahtuu. Ja näin on tapahtunut. Aivan todella uskomattomia asioita on tapahtunut tänä vuonna ja olen aivan äimistyneenä huomannut että olen saanut asioita joita en ole edes uskaltanut toivoa.

Ei se tarkoita että kaikki olisi täydellistä tai että olisin jotenkin koko ajan onnellinen. Ehkä näiden hyvien asioiden vastapainona on ollut terveysongelmat. No, toisaalta en usko että se menee noin. Elämä nyt vaan on hyvien ja huonojen asioiden summa. Mutta olen uskaltanut paljastaa itsestäni asioita jotka ovat olleet itselleni kipeitä. Tämä on tuonut mukanaan sen että olen päässyt eroon itseäni rajoittavista uskomuksista ja sen myötä olen uskaltanut nähdä mahdollisuuksia.

DSC_7297

Uskallan luottaa siihen että minä selviän ja siihen että minä osaan. Uskallan myös luottaa siihen että otan vain yhden askeleen kerralla eikä minun tarvitse tietää mitä seuraavan oven takana on. Riittää että uskallan avata sen oven ja mennä siitä sisään. Luottaen että mitä tahansa kohtaan, selviän siitä. Olen myös uskaltanut luopua vanhoista, haitallisista uskomuksista ja kokeilla uusia tapoja toimia.

Yritän nauttia hyvistä päivistä ja huonoina päivinä ajattelen että kohta tämäkin päivä on ohi ja ehkä huominen on parempi. Uskallan myös asettaa oman hyvivointini etusijalle ja luottaa siihen että tärkeintä on voida hyvin. En ole korvaamaton enkä ole edes hyödyllinen jos en ensisijaisesti huolehdi omasta voinnistani. Tässä viime aikojen oppeja. Seuraavaan kertaan..

DSC_7299

02. October 2017 · Comments Off · Categories: Hyvinvointi, Minä, Pienet askeleet

Olen paininut viime aikoina erityisen paljon energiasyöppöjen kanssa. Ja nimenomaan omassa päässäni olevien energiasyöppöjen kanssa.

Olen aina ajatellut että energiasyöppö on joku ihminen joka imee sinusta kaikki mehut ja tapaamisen jälkeen olet ihan tyhjä. Tällaisiakin ihmisiä tunnen, mutta pyrin välttelemään hetiä.

Viime aikoina olen enemmän ja enemmän kiinnittänyt huomiota oman mieleni energiasyöppöihin. Minulla on uskomuksia ja oletuksia jotka eivät perustu mihinkään muuhun kun omaan epävarmuuteeni. Pelkotilat kasvavat massiivisiksi ja lopulta ne ottavat vallan sisälläni ja sotkevat pahimmassa tapauksessa asiani pahemman kerran. Olen monella tapaa elämän murroskohdassa juuri nyt. Monen vaikean vuoden jälkeen on alkanut näkyä auringonpilkahduksia monella suunnalla ja minulla on asioita elämässäni jotka ovat jopa erittäin hyvin. Ja ne raskaammatkin asiat ovat kuitenkin jotakuinkin hallinnassa. Huomasin taannoin että minullahan menee jopa hyvin. Tämä on jotenkin niin poikkeuksellista että oli oikeen pysähdyttävä miettimään asiaa..

DSC_7029

No, ikävä kyllä pelkoni eivät tyytyneet tähän vaan alkoivat pommittaa minua oikeen kunnolla. Tunnistan milloin ne ottavat ylivallan ja tiedän että nyt pitäisi tehdä jotain, mutta en saa aikaiseksi sillä pelot ovat juuri noita inhottavia energiasyöppöjä jotka jättävät sinut voimattomaksi ja tyhjäksi.

Keskustelin taannoin luotettavan henkilön kanssa tästä aiheesta hieman eri sanoin. Hän kehotti että minun ei kannata taistella vastaan vaan antaa pelkojen tulla. Erittäin hyvä neuvo, ja olen itsekin toisissa tilanteissa hyödyntänyt sitä, mutta ongelma on se että en tässä vielä osaa kunnolla hallita itseäni. Kun refleksi on JUOKSE KARKUUN NE SYÖ SINUT ELÄVÄLTÄ niin on aika hankalaa pysähtyä ja antaa niiden tulla iholle. Siihen hän ne tulee joka tapauksessa, mutta helpompaa olisi jos minä en ensin taistelisi vastaan.

Minä aion kyllä voittaa nuo energiasyöpöt enkä aio antaa niiden pilata niitä hyviä asioita jotka olen saavuttanut. Pienin askelin. Tämä kirjoitus oli yksi sellainen.

17. September 2017 · Comments Off · Categories: Babysteps painonpudotus

Pitkästä aikaa painonpudotuskuulumisia..

Hyvään suuntaan ollaan menossa. Huomaan vaatteista että olen hieman pienentynyt, mutta koska en käy vaalla enkä mittaa itseäni en tiedä yhtään kuinka paljon. Koska paino sinäänsä on yhdentekevää tässä elämäntapamuutoksessa ja tavoitteena on terveellisempi minä en katso tarvitsevani mittareita jotka vaan häiritsevät. Tärkein mittari tässä on oma olo ja oma vointi.

DSC_6725

Syön edelleen liian isoja annoksia ja osittain vähän vääränlaista ruokaa. Herkut ovat jääneet aika vähään, vaikka niitäkin menee joskus kohtuullisia määriä. Usein huomaan kuitenkin että valitsen terveellisemmän vaihtoehdon kun pohdin haluanko oikeasti jotain herkkua vai onko kyseessä vaan makeanhimo. Jos oikeasti haluan herkkua, suon sen ilomielin itselleni.

Juon paljon vettä, mutta en ole täysin päässyt eroon Pepsi Maxista. Tosin en tiedä tarvitseekokaan tässä vaiheessa? Tavoitteena se on, mutta ehkä ei juuri nyt.

DSC_6751

Ruokailurytmini on kohtuullisen hyvä, säännöllisempi arki auttaa asiaa.

Parannettavaa on paljonkin, mutta olen tässä vaiheessa enemmän kun tyytyväinen!

Liikunnan suhteen olen aloittanut taas aamu-uinnit. Kävin aika paljon kesällä uimassa ja vesijumppaamassa järvessä tai meressä, mutta nyt käyn taas uimahallissa. Jaksan hidastempoisia kävelylenkkejä ihan hyvin, mutta nopeatempoinen kävely ja ylämäet tuntuu edelleen raskailta. Kotijumppaa en ole saanut aloitettua vaikka tarkoitus on ollut saada sekin käyntiin, mutta toisaalta olen ollut uuden työrytmin vuoksi väsynyt.

Tällä hetkellä kaikki hyvin ja luotan siihen että menetelmäni toimii. Tuntuu toimivan jopa paremmin kun osasin edes odottaa. Tämä tuntuu järkevältä ja koska projektini on pitkän tähtäimen elämänmuutos, on tärkeää edetä tarpeeksi hitaasti ja totutella rauhassa uuteen elämään.

DSC_6759

%d bloggers like this: