30. September 2020 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

IMG_20200828_215735
Minun pitäisi olla nukkumassa, mutta heräsin johonkin ja enkä saa enää unta. Mielessä pyörii asiat joihin en pysty vaikuttamaan. Mieleni on ylikuormittunut ja tässä stressaantuneessa tilassa kaikki kulminoituu pienen pieneen työongelmaan, johon minä en voi vaikuttaa. Kukaan ei ole tehnyt mitään väärää, kyseessä ei ole mikään suuri ongelma, eikä tämä asia saisi tällaisia mittakaavoja mielessäni ellei elämässäni olisi samaan aikaan tapahtumassa suuria (positiivisia) muutoksia.

Ehkä tässä pitää hieman avata tilannetta lisää. Olen hyvin tunnollinen työntekijä ja olen nopetempoinen tekijä. Jos eteeni tulee ongelma pyrin ratkaisemaan sen ja menen eteenpäin. Jos en pysty vaikuttamaan tilanteeseen turhaudun. Pyrin sopeutumaan, mutta jos olen ylikuormittunut menen täysin lukkoon ja jään jumittamaan tuohon ongelmaan, jota en pysty ratkaisemaan. Normaalissa tilanteessa en reagoisi asioihin jotka nyt muodostuvat valtavan kokoisiksi vuoriksi, joita minulla ei ole mahdollisuutta ylittää. Tiedän että jos vaan pysähtyisin odottamaan rauhassa että asia ratkeaa, ongelmaa ei olisi, mutta tässä ylitunnollinen luonteeni kääntyy minua vastaan.

Tämä tilanne on todella outo kun toisaalta pystyn täysin loogisesti tarkkailemaan tilannetta ikään kuin oman itseni ulkopuolella, vuosien terapia tuottaa tulosta, mutta silti istun viiden jälkeen aamuyöstä naputtelemassa tätä tekstiä. Sisäinen minä ei tottele analyyttistä ja loogista minää, sillä minähän olen nopeatempoinen ongelmanratkaisija.

Kirjoitan tätä tilannetta auki itselleni ja toivon että kirjoitettu teksti saa minut rauhoittumaan ja nukahtamaan. Kirjoitan tämän tekstin julkiseen blogiini siksi, että luulen että minä en ole ainut joka aika ajoin kamppailee oman persoonansa kanssa ja joka toimii epäloogisesti tilanteissa jotka eivät oikeastaan ole suuressa mittakaavassa kovinkaan merkittäviä ongelmia.

Teen työtä hyväksyäkseni omat heikkouteni ja olen purkanut omia suojamuurejani kerros kerrokselta. Mitä pidemmälle pääsen, sitä voimakkaammammin kuvaan tulee armollisuus itseäni kohtaan. Opin hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen, ehkä jopa niin että suurimmat heikkouteni ovat suurin vahvuuteni. Minulla on vielä matkaa enkä usko (tai toivo) olevani koskaan valmis, mutta kiitollisena jatkan matkaa jokaisesta oivalluksesta jotain oppimeena.

Nyt menen jatkamaan uniani ja uskon että herään aamulla hieman rauhoittuneena ja hyväksyen sen että nyt minun tulee vaan odottaa rauhassa. Ongelmat ratkeavat aikanaan.

Kuudes päivä erittäin niukkaenergia dieettiä menossa. Videolla kuulumiset.


 

 

Kolmas päivä erittäin niukkaenergiadieetillä menossa, videolla kerron kuulumisia.

 

Kävin tänään ravitsemusterapeutilla ja tarkoitus oli että tänään olen tavoitepainossa matkalla kohti lihavuusleikkausta. Videolla kerron miten meni

 

 

Kävin kolme viikkoa sitten ravitsemusterapeutilla ja aloitin sen jälkeen tehospurtin. Ensi viikolla on seuraava käynti ja uusimmalla videolla kerron kuulumisia

19. August 2020 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet

IMG_20200717_162334

Tänään on ollut henkisesti raskas päivä. Palasin parin-kolmen viikon sairaslomalta töihin. Käytännössä se tarkoitti että avasin työläppärin ja luin sähköposteja, uusia ohjeita, infoja ja osallistuin kolmeen etäkokoukseen/-infoon. Työmatkani oli makuuhuoneesta työhuoneeseen. Kaikki “omasta” läheisimmästä tiimistäni olivat poissa tänään, osa on ottanut lomaa tämän viikon, joku taitaa olla sairaana ja joku oli muuten varattu. Olen ollut pitkään poissa ja olisin halunnut kohdata jonkun. Viestittelin esimieheni kanssa, joka kyllä lupasi soittaa minulle tarvittaessa mutta hänellä oli kokouksia koko päivän joten en halunnut häiritä häntä. Tuntuu että palasin johonkin jota ei ole. Kohtasin vain etätyön huonoimman puolen, yksinäisyyden.

Sairaslomani johtui toisesta etätyön huonosta puolesta, nimittäin ergonomiasta. Tai sen puutteesta. Minulla on pitkään ollut pahoja niska-hartiaseudun jumeja, mutta koska työni on viime vuodet ollut melko vaihtelevaa en ole loppupeleissä istunut kovinkaan paljon, pitkiä aikoja samalla työpisteellä tehden töitä koneella. Nyt teen töitä pelkästään koneella ja olen tehnyt itselleni oikein hyvän työpisteen. Ergonomiakin on mielestäni aika hyvä, mutta kehoni oli eri mieltä ja sain kärsiä pitkittyneestä jännityspäänsärystä joka ei oikeastaan hellittänyt kun hetkittäin yli kahteen viikkoon. Kyllähän minä tiesin olevani jumissa, mutta olen tottunut kipuun enkä oikeastaan ajatellut miten jumissa olin ennen kun kokenut vanhempi lääkäri totesi että päänsärky johtuu noista jumeista.

Olen kaikin mahdollisin tavoin yrittänyt hoitaa kipeitä kohtia ja päänsärky on hellittänyt. Uskalsin siis palata töihin, jossa aion ottaa hyvin varovasti. Ongelmana on vaan se että minulle ei sovi se että palaan etätyöhön jossa en kohtaa ketään. Olen koko päivän ollut levoton ja mieleni alkaa kehittää kaikenlaisia kauhutarinoita.

Nämä kauhutarinat ovat minulle vanohoja tuttuja. Palaan niihin aika ajoin. Tuorein liittyy sairastamiseen. Olen viime vuosina sairastanut paljon ja jäätyäni työttömäksi talvella eräs ystäväni sanoi minulle suoraan ettei palkkaisi minua tiimiinsä sillä huono terveyteni tekee minusta liian suuren riskin. Koin tuolloin, ja vielä enemmän koen nyt, että hän on oikeassa. Toisaalta tiedän että sairastamiselle ei voi mitään, mutta silti tuo lause jäi elämään takaraivooni.

Se sopii hyvin yhteen muiden mielessäni mellastavien kauhutarinoiden kanssa. Oikein huonoina hetkinä koen olevani täysin epäonnistunut kaikessa. Koen että olen saanut paljon mahdollisuuksia, mutta että en ole saanut mitään aikaiseksi. Koen että näyttelen hyvää ihmistä mutta että kulissin takana olen pelkkä epäonnistunut olio.

En tiedä mitä mittareita sisäinen kriitikkoni käyttää, mutta tiedän että nuo kauhutarina on kaukana totuudesta. Silti ne ovat olemassa jossain takaraivossa. Todennäköisesti niilläkin on tehtävänsä, mutta väsyneenä, huonona päivänä tai huonona hetkenä niitä ei pitäisi päästää mellastamaan. Silloin tarvitsemme armollisuutta itseämme kohtaan. Sitä minäkin aion nyt harjoitella. Ja huomenna aion etsiä käsiini jokun työkaverin, jonka voin kohdata työhönpaluuahdistuneena.

14. August 2020 · Comments Off · Categories: Uncategorized

Kävin ravitsemusterapeutilla ja miten siinä sitten kävikään.. Katso video niin tiedät. :)

 

 

Siirsin #healtyhandfit -kampanjani Youtubeen, sillä julkaisen instassa niin paljon muuta sisältöä ja haluan että tämä matka kohti terveellisempää minää on dokumentoitu helposti löydettävästi. Käytännön syistä päätin myös postata uudet julkaisut täällä, jotta halukkaat löytävät ne helpolla.

Tänään on ilmestenyt uusi video kanavalle. Ehkä minun pitäisi hieman opiskella tuota tubettamista, kun avatar on joka kerta aivan kauhea :D

Olen ollut pitkään hiljaa tällä kanavalla. Paljon on tapahtunut. En pelkää enää, ainakaan aktiivisesti. Olen saanut paljon ja olen menettänyt rakkaani. Rakas Eevi nukkui pois minun rapsutellessa sen pehmeää turkkia vappuaattona. Suru on mukanani joka päivä, mutta myös suuri kiitollisuus kaikesta mitä saimme yhdessä kokea. Tuo upea koira toi elämääni niin paljon hyvää että se kompensoi moninkertaisesti tämän ikävän ja surun.

IMG_20200606_135246

 

Olen myös saanut paljon. Olen saanut töitä ja reilun kuukauden jälkeen olen edelleen todella innoissani uudesta työstäni. Olen siirtynyt pois kokemusasiantuntijuudesta ja järjestötyöstä ja oma yrityskin on laitettu lepäämään ehkä lopullisesti. Työni ei liity blogini aiheisiin ja siksi en kerro nyt siitä sen enempää. Sen verran voin kuitenkin sanoa että ammatillinen itseluottamukseni on palautunut ja tuntuu että olen taas minä!

Tuntuu että tämä alkuvuosi on ollut mullistava paitsi koronan suhteen myös henkilökohtaisella tasolla. Olen tehnyt aikamoisen siirtymäriitin monin tavoin. Kymmenen vuotta ammatillinen minäni on pyörinyt sairasumisen ja sairastamisen kokemuksen ympärillä ja nyt olen jättänyt sen sivuun. Kokemukseni on tehnyt minusta sen joka olen ja se tulee kulkemaan mukanani aina, mutta fokus on siirtynyt muuhun. Mielenterveystyö, kokemusasiantuntijuus, hyvinvointi ja riippuvuuksista vapaa elämä tulee aina olemaan lähellä sydäntäni ja toivon että saan mahdollisuuden auttaa myös kokemusteni kautta, mutta juuri nyt minun pitää ottaa vähän etäisyyttä.

Olen vaiheessa jossa minun tulee olla terveen itsekäs ja kääntää katseeni omaan hyvinvointiini. Minulla on iso projekti edessäni jos ja kun pääsen lihavuusleikkaukseen ja muutenkin oma elämäni kaipaa huomiotani. Nyt on aika keskittyä itseeni.

Matka jatkuu, pieniä askelia otetaan edelleen ja kaikenlaista mielenkiintoista tulen oppimaan. Mutta olen valmis katsomaan kaikkea hieman eri silmälasien kautta. Koen että olen vapautunut ja lähden innoissani uudelle polulle.

30. March 2020 · Comments Off · Categories: Minä

IMG_20200329_152246

Olen miettinyt mitä haluaisin kirjoittaa, mutta päätin että kirjoitan sitä miltä minusta juuri nyt tuntuu. Tämä ei ole minun normaalia tyyliä, mutta emme elä normaaleja aikoja.

Pelkään. Pelkään kuolemaa, pelkään tulevaisuutta, pelkään ettei ole tulevaisuutta. Minä olin täysin tyhjä kun työni loppui tammikuun lopulla. Työttömyys sinänsä ei pelottanut, mutta pelkäsin sitä että olin niin tyhjä. En voinut ymmärtää miksi minä en keksi mitä haluan tehdä. Yritin kovasti miettiä mitä haluan, sanoin kaikille että vedän vähän henkeä ja suuntaan sitten kohti seuraavaa haastetta. Ongelma oli etten tiennyt mikä se seuraava haaste on.

Kolme viikkoa sitten mietin tekosyitä joiden varjolla kieltäytyä vanhojen ystävieni yhteiseltä illalliselta. Me olimme menossa syömään keskiviikkona 11.3. Ilmoitin etten tule, mutta ystäväni soitti ja ylipuhui minut. Kyllähän minä halusin nähdä heidät, mutta olin vaan niin tyhjä. Suostuin kuitenkin menemään ja meillä oli todella kiva ilta. Seuraavana päivänä maailma muuttui. Olen iloinen että menin ja pidin hauskaa. Ehkä se oli viimeinen kerta.

Siitä lähtien kun maailma muuttui olen yrittänyt sopeutua. Minulle tämä ei oikeastaan ole muuttanut juuri mitään. Paitsi lapsiviikoilla teinit ovat kotona ja minä en käy enää edes kaupassa. Minun arkeni oli hyvin rajoittunut jo ennen kuin maailma muuttui. Se mikä muuttui oli, että aloin oikesti ensimmäisen kerran pelätä että tulevaisuutta ei ole.

Eräänä yönä pelkäsin ensimmäistä kertaa koskaan ihan tosissani että tulen kuolemaan. Aiemmin suhtautumiseni kuolemaan on ollut melko väliinpitämätön, mehän kaikki kuolemme joskus. Tuona yönä en nähnyt itselläni tulevaisuutta. Herätin mieheni ja kerroin hänelle miltä minusta tuntui. Juttelimme hetken ja kerroin että ainut asia jonka näin tulevaisuudessa, oli suhteemme alusta asti ollut visiomme siitä, kuinka vanhenemme yhdessä ja istumme joskus käsi kädessä metrossa vanhana pariskuntana. Mieheni sanoi että siinähän minulla oli tulevaisuus. Olen yrittänyt pitää kiinni siitä ajatuksesta. Haluan ihan oikeasti köpötellä vanhana käsi kädessä mieheni kanssa ja pussailla metrossa, tai ihan missä vaan, hyvin ei-vanhusmaisesti.

Tuo ajatus kantaa hyvinä päivinä. Mutta pohjalla on pelko siitä että onko meillä kuitenkaan tulevaisuutta. Olen melko varma että minä tulen sairastumaan. En minä oikeastaan pelkää sitä, vaikka oletankin että se tulee olemaan kauheaa. Minä pelkään sitä, kun kuulen että ensimmäinen tuttu on sairastunut. Ja sitä että saan kuulla ensimmäisen tutun kuolleen. Pelkään että tulen menettämään läheisiä. Pelkään että en tule saamaan yhteistä vanhuutta mieheni kanssa.

%d bloggers like this: