22. November 2017 · Comments Off · Categories: Uncategorized

Olin hyvin nuori kun sain päähäni että lihava on yhtä kuin huono. Kuvittelin pulleana lapsena olevani huonompi kuin muut. Häpesin kokoani, ulkonäköäni ja yritin tehdä itsestäni huomaamattoman syömällä itseni lihavaksi. Kärsin sisällä ja sisäinen minä oli usein hyvin ankara, myöhemmin opin tunnistamaan tuon ankaruuden häpeäksi.

Nyt olen keski-ikäinen ja tiedän että kelpaan oikein hyvin tällaisena. Olen lihava, mutta tiedän etten ole huono. On toki sellaisia jotka arvioivat minut jotenkin itseään huonommaksi koska olen lihava, mutta se on ihan oikeasti heidän oma ongelmansa eikä minun. Minulla on ihmisiä ympärilläni jotka rakastavat minua juuri tällaisena. Uskallan olla se joka haluan olla ja koen oloni vapautuneeksi.

23897143_10155337395977830_444155883_o

Katson tuota nuorta tyttöä joka söi itsensä näkymättömäksi ja tunnen surua. Suren niitä menetettyjä mahdollisuuksia joihin hän ei uskaltanut tarttua. Toisaalta näen itseni aikuisena naisena ja olen kiitollinen kaikista kokemuksista jotka olen saanut joiden ansiosta olen se joka olen tänään.

Tänään olimme ystäväni, kokemusasiantuntija Celinda Byskatan, kanssa Mielenterveysmessuilla isossa salissa puhumassa häpeästä. Sali oli lähes täynnä ja saimme luentomme jälkeen paljon positiivista palautetta. Monella tavalla tämä luento on vaikein jonka olen koskaan pitänyt. Olemme työstäneet sitä Celindan kanssa yli vuoden ja olemme samalla työstäneet häpeää omassa elämässämme. Prosessi on ollut antoisa, mutta paikka paikoin hyvin vaikea.

Tämä prosessi on antanut minulle vapauden. Olen saanut enemmän kun uskalsin edes toivoa vuosi sitten. Mutta suurimman kiitollisuuden koen kun katson mitä tämä vuosi on tuonut esiin Celindassa. Hän on kasvanut tämän vuoden aikana todella paljon. Hän on uskaltanut kohdata monia pelkojaan ja on häpeästä huolimatta uskaltanut aivan käsittämättömiä asioita.

Olen kovin kiitollinen tänään. Olen kiitollinen siitä että minä uskallan, siitä että Celinda uskaltaa ja siitä että pääsemme nostamaan esiin tätä meidän mielestä erittäin tärkeää, ja vaiettua aihetta, häpeää. Seuraa meitä ja polkuamme www.häpeä.fi (muista ääkköset!).

 

DSC_7767

21. November 2017 · Comments Off · Categories: Häpeä, Mielenterveys, Minä, WTF

Reagoin eilen Mielenterveysbarometrissä esiintyviin väittämiin jonka mukaan vajaa viidennes väestöstä pelkää mielenterveyskuntoutujaa eikä halua mt-kuntoutujaa naapurikseen. Barometrissä oli mukana paljon muutakin mielenkiintoista ja tärkeää asiaa. Eilinen reaktio oli vahva sillä minä elän ja teen töitä tässä maisemassa toisin kun suurin osa väestöstä. Omilla FB-sivuillani syntyi jonkun verran keskustelua asiasta ja niissä tuotiin esiin sitä miten kysely on tehty ja myös se mitä mielenterveyskuntoutuja tarkoittaa.

Sekä minä että toinen paikalla ollut kokemusasiantuntija VTT Päivi Rissanen reagoimme voimakkaasti juuri noihin väittämiin ja prosenttilukuihin. Tämä koska asia on meille henkilökohtainen. Barometrin teema oli tänä vuonna työelämä ja mielenterveyskuntotujien asema työelämässä. Ja eteenkin se miten työssä sairastuvia tuetaan ja miten heihin suhtaudutaan.

Tämä aihe on minulle myös henkilökohtainen. Sairastuin itse työssä työuupumuksen ja ahdistuksen kautta masennukseen. Olen myös parhaillaan työelämässä vaikka minulla on diagnoosi vakava masennus aktiivisena. Minulla on paljon kokemustietoa siitä miten olla työelämässä ja kohdata mielenterveysongelmia. Ensimmäisellä kerralla kaikki meni pieleen ja siitä tuli vakava kierre joka johti pitkien sairauslomien jälkeen siihen että jättäydyin pois työelämästä ja vaihdoin alaa kokonaan. Toisella kerralla, nyt, olen elävä esimerkki siitä mitä voi tapahtua kun kaikki menee oikeen. Olen vakavasti sairas, mutta joudun itsekin välillä tarkistamaan Kanta.fi:stä mikä diagnoosini nyt tällä hetkellä on. Ja kyllä, kävin tarkastamassa. Siellä se edelleen on. Vakava masennus, perässä lukee tosin osittain toipunut.

Syy siihen miksi reagoin eilen niin vakavasti oli se että tuo stigma, että mielenterveyskuntoutujat ovat pelottavia, tarkoittaa käytännössä sitä että ihminen jolla menee vähän liian lujaa tai joka huomaa väsyvänsä ei välttämättä uskalla hakea apua ajoissa. Hän sinnittelee ja sairaus ehtii mennä vakavaksi ja sitten ei ole vaihtoehtoja. Siitä voi seurata että ei enää pääse sängystä ylös, että ei jaksa peseytyä eikä syödä eikä juuri mitään muutakaan. Koko maailma on musta. Olen ollut siinä maailmassa. Se on hyvin pelottava paikka.

Tuo stigma/leima/pelko tekee sen että nuori joka kamppailee mielenterveysongelmien kanssa kokee olevansa huonompi kun muut. Miten hän voi koskaan löytää voimia ponnistaakseen ylös sängystä jos hän kokee olevansa pelottava ja ei-toivottu naapuri?

Sanoilla on valtaa. Mutta miksi sanasta mielenterveys on tullut peikko? Meillä kaikilla on mielenterveys. Välillä voimme paremmin, välillä huonommin. Jotkut sairastuvat mieleltään, toiset sairastavat suolistosairautta. Miksi toista kannustetaan ja toinen kokee vähättelyä ja syrjäytymistä?

Tämä asia on minulle niin tärkeä että laitan itseni jatkuvasti likoon. En minä nauti siitä että postaan kuvia itsestäni, siitä että kirjoitan henkilökohtaisia tekstejä blogiin, siitä että kannustan työssäni kuntoutujia jaksamaan, siitä että annan haastatteluja joista klikkiotsikoiden kautta tehdään mediaseksikkäitä, siitä että olen kun terrieri esillä joka paikassa toitottamassa kokemusäänen esiintuomista tai siitä että nousen puhumaan minun elämästä. En minä tee tätä siksi että haluan olla esillä. Teen tätä siksi että haluan antaa äänen niille jotka eivät jaksa, jotka voivat niin huonosti että eivät pysty.

Toki teen tätä myös itseni vuoksi. Teen tätä sen nuoren tytön vuoksi, joka häpesi itseään niin paljon ettei uskaltanut elää kuten halusi. Kerron tästä lisää huomenna livenä mielenterveysmessuilla ja julkaisen myöhemmin täällä tekstin omasta häpeästäni. Jos jaksan, jos en, palaan asiaan kun jaksan.

#jesuismielenterveyskuntoutuja

pic35

20. November 2017 · Comments Off · Categories: Mielenterveys, Minä, WTF

Tänään järkytyin syvästi. Minut oli kutsuttu kokemusasiantuntijana Mielenterveysbarometrin julkaisemistilaisuuteen. Olin saanut barometrin tulokset etukäteen, mutta niitä selaillessani en huomannut järkytykseni syytä. Huomasin sen itse asiassa siellä barometrin julkistamisessa, mutta en siinä ehtinyt pohtia asiaa twitterpäivitystä kummemmin. Myöhemmin tuo asia alkoi enemmän ja enemmän painaa mieltä.

pic33 pic34

Minä olen mielenterveyskuntoutuja. Hyvin moni kaverini ja tuttuni on mielenterveyskuntoutuja. Lähes viidesosa pelkää meitä eikä halua meitä naapurikseen.

Mietitään vielä hetken.. Lähes joka viides pelkää minua ja minunlaisia ihmisiä. Lähes joka viides ei haluaisi minua naapurikseen. Mikä minut erottaa kenestä tahansa muusta? Miksi minä olen niin pelottava?

Kyllähän minä tiedän etten minä ole pelottava. Ja tiedän ettei tuossa tarkoiteta minua ja “minun kaltaisia” mielenterveyskuntoutujia. Mutta kun kaverieni ja tuttujeni joukossa löytyy myös niitä jolla on pelottavamman kuuloiset diagnoosit. Esimerkiksi skitsofrenia.. Sehän on ainakin pelottavaa? Eikö? No ei, me olemme ihmisiä kuten kaikki muutkin.

Olisiko aika miettiä mitä mielenterveys tarkoittaa? Eikö ole niin että me kaikki voimme välillä vähän huonommin ja mitä jos silloin sattuu ja tapahtuu aika paljon kaikkea. Ja mitä jos sitten sairastuu? Jos vaikka masentuu tai sairastuu skitsofreniaan tai uupuu? Onko se loppujen lopuksi oikeasti pelottavaa?

Toki vaarallisia mielenterveyskuntoutujia on. Mutta he ovat pieni vähemmistö. Ihan kaikissa ihmisryhmissä on pieni vähemmistö joka on vaarallinen, käyttäytyy oudosti, on väkivaltainen juopuessaan tai kannattaa väärää lätkäjoukkuetta. Ei kaikkia kuitenkaan kannata sen perusteella leimata.

Minä en ole vaarallinen, tai en ainakaan sen vaarallisempi kun muut. Naapurini varmasti enimmäkseen kokevat että olen naapurina ihan ok. Tai ainakaan en ole sen kummallisempi kun kukaan muu. Mutta minä olen mielenterveyskuntoutuja ja lähes joka viides pelkää minua…

#jesuismielenterveyskuntoutuja

01. November 2017 · Comments Off · Categories: Hyvä olo, Minä, Pienet askeleet

Minulla on ollut vauhti päällä viime kuukausina. Ja toisaalta on ollut päiviä ja aikoja kun olen joutunut pysähtymään kun seinään. Oli pakko pitää vähän taukoa kirjoittamisesta sillä minulla ei ole ollut mitään sanottavaa. Elämä on pyörittänyt minua melko kovaa viime aikoina. Voin silti hyvin, henkisesti. Fyysisesti tämä on ollut elämäni raskain vuosi. Olen sairastanut enemmän kun koskaan ennen ja olen täysin älistynyt. Minä en ole juurikaan tottunut sairastamaan, fyysisesti.

DSC_7314

Tämä vuosi on ollut niin monella tavalla aivan käsittämättömän antoisa. Muistan sen tunteen kun alkuvuodesta päätin että tänä vuonna uskallan. Jossain vaiheessa mukaan tuli että asetan itseni etusijalle. Uskallan enemmän, pidän hyvää huolta omasta itsestäni ja uskallan luottaa että hyviäkin asioita tapahtuu. Ja näin on tapahtunut. Aivan todella uskomattomia asioita on tapahtunut tänä vuonna ja olen aivan äimistyneenä huomannut että olen saanut asioita joita en ole edes uskaltanut toivoa.

Ei se tarkoita että kaikki olisi täydellistä tai että olisin jotenkin koko ajan onnellinen. Ehkä näiden hyvien asioiden vastapainona on ollut terveysongelmat. No, toisaalta en usko että se menee noin. Elämä nyt vaan on hyvien ja huonojen asioiden summa. Mutta olen uskaltanut paljastaa itsestäni asioita jotka ovat olleet itselleni kipeitä. Tämä on tuonut mukanaan sen että olen päässyt eroon itseäni rajoittavista uskomuksista ja sen myötä olen uskaltanut nähdä mahdollisuuksia.

DSC_7297

Uskallan luottaa siihen että minä selviän ja siihen että minä osaan. Uskallan myös luottaa siihen että otan vain yhden askeleen kerralla eikä minun tarvitse tietää mitä seuraavan oven takana on. Riittää että uskallan avata sen oven ja mennä siitä sisään. Luottaen että mitä tahansa kohtaan, selviän siitä. Olen myös uskaltanut luopua vanhoista, haitallisista uskomuksista ja kokeilla uusia tapoja toimia.

Yritän nauttia hyvistä päivistä ja huonoina päivinä ajattelen että kohta tämäkin päivä on ohi ja ehkä huominen on parempi. Uskallan myös asettaa oman hyvivointini etusijalle ja luottaa siihen että tärkeintä on voida hyvin. En ole korvaamaton enkä ole edes hyödyllinen jos en ensisijaisesti huolehdi omasta voinnistani. Tässä viime aikojen oppeja. Seuraavaan kertaan..

DSC_7299

02. October 2017 · Comments Off · Categories: Hyvinvointi, Minä, Pienet askeleet

Olen paininut viime aikoina erityisen paljon energiasyöppöjen kanssa. Ja nimenomaan omassa päässäni olevien energiasyöppöjen kanssa.

Olen aina ajatellut että energiasyöppö on joku ihminen joka imee sinusta kaikki mehut ja tapaamisen jälkeen olet ihan tyhjä. Tällaisiakin ihmisiä tunnen, mutta pyrin välttelemään hetiä.

Viime aikoina olen enemmän ja enemmän kiinnittänyt huomiota oman mieleni energiasyöppöihin. Minulla on uskomuksia ja oletuksia jotka eivät perustu mihinkään muuhun kun omaan epävarmuuteeni. Pelkotilat kasvavat massiivisiksi ja lopulta ne ottavat vallan sisälläni ja sotkevat pahimmassa tapauksessa asiani pahemman kerran. Olen monella tapaa elämän murroskohdassa juuri nyt. Monen vaikean vuoden jälkeen on alkanut näkyä auringonpilkahduksia monella suunnalla ja minulla on asioita elämässäni jotka ovat jopa erittäin hyvin. Ja ne raskaammatkin asiat ovat kuitenkin jotakuinkin hallinnassa. Huomasin taannoin että minullahan menee jopa hyvin. Tämä on jotenkin niin poikkeuksellista että oli oikeen pysähdyttävä miettimään asiaa..

DSC_7029

No, ikävä kyllä pelkoni eivät tyytyneet tähän vaan alkoivat pommittaa minua oikeen kunnolla. Tunnistan milloin ne ottavat ylivallan ja tiedän että nyt pitäisi tehdä jotain, mutta en saa aikaiseksi sillä pelot ovat juuri noita inhottavia energiasyöppöjä jotka jättävät sinut voimattomaksi ja tyhjäksi.

Keskustelin taannoin luotettavan henkilön kanssa tästä aiheesta hieman eri sanoin. Hän kehotti että minun ei kannata taistella vastaan vaan antaa pelkojen tulla. Erittäin hyvä neuvo, ja olen itsekin toisissa tilanteissa hyödyntänyt sitä, mutta ongelma on se että en tässä vielä osaa kunnolla hallita itseäni. Kun refleksi on JUOKSE KARKUUN NE SYÖ SINUT ELÄVÄLTÄ niin on aika hankalaa pysähtyä ja antaa niiden tulla iholle. Siihen hän ne tulee joka tapauksessa, mutta helpompaa olisi jos minä en ensin taistelisi vastaan.

Minä aion kyllä voittaa nuo energiasyöpöt enkä aio antaa niiden pilata niitä hyviä asioita jotka olen saavuttanut. Pienin askelin. Tämä kirjoitus oli yksi sellainen.

17. September 2017 · Comments Off · Categories: Babysteps painonpudotus

Pitkästä aikaa painonpudotuskuulumisia..

Hyvään suuntaan ollaan menossa. Huomaan vaatteista että olen hieman pienentynyt, mutta koska en käy vaalla enkä mittaa itseäni en tiedä yhtään kuinka paljon. Koska paino sinäänsä on yhdentekevää tässä elämäntapamuutoksessa ja tavoitteena on terveellisempi minä en katso tarvitsevani mittareita jotka vaan häiritsevät. Tärkein mittari tässä on oma olo ja oma vointi.

DSC_6725

Syön edelleen liian isoja annoksia ja osittain vähän vääränlaista ruokaa. Herkut ovat jääneet aika vähään, vaikka niitäkin menee joskus kohtuullisia määriä. Usein huomaan kuitenkin että valitsen terveellisemmän vaihtoehdon kun pohdin haluanko oikeasti jotain herkkua vai onko kyseessä vaan makeanhimo. Jos oikeasti haluan herkkua, suon sen ilomielin itselleni.

Juon paljon vettä, mutta en ole täysin päässyt eroon Pepsi Maxista. Tosin en tiedä tarvitseekokaan tässä vaiheessa? Tavoitteena se on, mutta ehkä ei juuri nyt.

DSC_6751

Ruokailurytmini on kohtuullisen hyvä, säännöllisempi arki auttaa asiaa.

Parannettavaa on paljonkin, mutta olen tässä vaiheessa enemmän kun tyytyväinen!

Liikunnan suhteen olen aloittanut taas aamu-uinnit. Kävin aika paljon kesällä uimassa ja vesijumppaamassa järvessä tai meressä, mutta nyt käyn taas uimahallissa. Jaksan hidastempoisia kävelylenkkejä ihan hyvin, mutta nopeatempoinen kävely ja ylämäet tuntuu edelleen raskailta. Kotijumppaa en ole saanut aloitettua vaikka tarkoitus on ollut saada sekin käyntiin, mutta toisaalta olen ollut uuden työrytmin vuoksi väsynyt.

Tällä hetkellä kaikki hyvin ja luotan siihen että menetelmäni toimii. Tuntuu toimivan jopa paremmin kun osasin edes odottaa. Tämä tuntuu järkevältä ja koska projektini on pitkän tähtäimen elämänmuutos, on tärkeää edetä tarpeeksi hitaasti ja totutella rauhassa uuteen elämään.

DSC_6759

Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni pelkoa ja mitä se merkitsee. Minun elämässä pelolla on ollut iso rooli ja olen jättänyt monta asiaa tekemättä siksi että minua on pelottanut. Pelko on hallinnut minun elämää ja minä olen ollut sen orja. Kuten olen monta kertaa täälläkin maininnut niin tämä vuosi on rohkeuden teemavuosi ja minulla on mottona “Uskalla enemmän”. Tähän liittyy siis oleellisesti pelko.

36196961073_fb8843a751_o

Minä uskallan nykyään monta asiaa joita en olisi aiemmin uskaltanut. Olen monessa tilanteessa voittanut pahimmat pelkoni ja olen rohkeasti kokeillut, huomannut että pelko oli aiheeton ja olen mennyt eteenpäin. Tottakai pelolla on paikkansa ja tilanteensa. Ei ole aina järkevää tehdä jotain ja pelko on hyvä muistuttaja että ihan kaikkea ei ole suotavaa tehdä. Mutta puhun tässä nyt enemmänkin haitallisesta pelosta.

36608523020_a46c31ccc7_o

Minulla pelkoja on tietenkin tallella ja on monta asiaa jotka edellen pelottavat. Saan uusia haavoja ja sitä kautta uusia pelkoja enkä usko että tulen koskaan uskaltamaan kaikkea sitä mitä voisin uskaltaa. Mutta monta pelkoa olen voittanut ja monta asiaa olisi jäänyt tekemättä jos en olisi rohkaissut itseäni toteuttamaan haluamani asian.

36864884881_c39600b11c_o

On helpottavaa huomata miten rohkeus lisääntyy kun on muutaman kerran uskaltanut yrittää. Nykyään teen monta asiaa vailla pelon häivää jotka olisivat ennen olleet täysin mahdottomia. Ja tietyt asiat pelottavat aivan hurjasti, mutta silti yritän voittaa pelkoni ja voin sanoa että harvoin kaduttaa.

36834094152_c63eda5f5d_k

Minulla tämä kaikki lähti oivalluksesta lähes 15 vuotta sitten. Kysin itseltäni onko tämä sitä elämää jota haluan elää. Totesin että ei ole. Jos olisin jatkanut samaan malliin, olisin varmaan huomannut vanhainkodissa että elämä on jäänyt elämättä.

36864869551_843c305554_o (1)

Voit valita turvallisen vaihtoehdon tai voit uskaltaa. Väitän että useimmiten on parempi uskaltaa kun antaa pelon voittaa!

37005385245_1b8c320b8b_o

Kuvat Merja Tornikoski

01. September 2017 · Comments Off · Categories: Minä

Uusi kuukausi ja pientä muutosta. Olen ollut toukouusta lähtien osa-aikaisena projektisuunnittelijana A-klinikkasäätiöllä Kokenet -Mieli mukaan hankkeessa. Nyt teen tästä päivästä lähtien vuoden loppuun vielä enemmän työtunteja A-klinikkasäätiöllä ja sen rinnalla teen sitten muita projekteja kun aikaa riittää.

KokeNet on verkkopalvelu jossa tarjoamme maksutonta verkkoneuvontaa alkoholi-, peliriippuvuus sekä mielenterveyteen liittyviin ongelmiin. Kysyä voi omasta tai läheisen tilanteesta. Vastaajina toimivat koulutetut kokemusasiantuntijat. Verkkopalvelu on täysin anonyymi, maksuton ja helppo tapa ottaa ensimmäinen askel jos oma tai läheisen tilanne huolestuttaa. Kokemusasiantuntijamme osaavat oman kokemuksensa ymmärtää kysyjän, usein suurta, hätää ja helpottavat ensimmäisten askelten ottamista avun saamiseksi. 

Kohta tulee kuusi vuotta siitä kun aloitin kokemusasiantuntijakoulutuksen. Minulle se koulutus antoi uuden suunnan ja kokemusasiantuntijuudesta on muodostunut osa identiteettiäni. Mielestäni kokemusäänen mukaan ottaminen palveluiden kehittämiseen, toteuttamiseen ja arviontiin parantaa palveluita ja näin kaikki hyötyvät.

Olen henkiökohtaisesti niin onnellinen että uskalsin hypätä kokoaikaisesta, tutusta ja turvallisesta työstä osa-aikaiseen ja epävarmempaan tilanteeseen projektisuunnittelijaksi. Luotan että elämä kantaa ja tiedän tehneeni oikean valinnan sillä työni on kun tehty minua varten. Tämäkin askel noudattaa uutta minuutta jossa uskallan enemmän ja asetan itseni ensimmäiseksi.

Tästä pääset tutustumaan uudistettuun KokeNettiin: www.kokenet.fi

some_3

 

27. August 2017 · Comments Off · Categories: Babysteps painonpudotus

Olen aina ollut enemmän tai vähemmän ylipainoinen. Olen 43-vuotias ja olen ollut tietoinen ylipainoin vaaroista ihan lapsuudestani saakka. Olen myös lapsuudesta saakka kokenut että olen vääränlainen, että olen jotenkin huonompi kun muut koska olen ylipainoinen ja olen kuvitellut että elämäni olisi jotenkin maagisesti parempaa jos olisin laiha. Olen laihduttanut vähintään kymmeniä kiloja elämäni aikana, olen lähestynyt sitä maagista “normaalipainoa” mutta en ole koskaan kokenut sitä (paitsi ehkä joskus ihan pienenä lapsena jolloin en ole vielä ymmärtänyt asiasta mitään). Tiedän ihan hyvin miten laihdun ja miten kehoni toimii. Tiedän miten pitäisi syödä ja mikä on terveellistä.

Olen kuluttanut lähemmäs 35-vuotta inhoten itseäni siksi että painan liikaa. Onko tuo ylipaino oikeasti haitannut elämääni ja oikeasti ollut vaarallinen? Ehkä joskus, mutta väitän että aika vähän. Minulla on sairauksia joissa ylipaino on yksi riskitekijä, mutta ei millään tavalla ainut. Minulla on myös sairaus joka hyvin suuressa määrin johtuu siitä että kuvittelen olevani jotenkin huonompi kun muut. Masennukseni korreloi suoraan omaan minäkuvaani joka on ollut vääristynyt lapsuudesta lähtien. Masennukseni ja mielenterveysongelmani ovat olleet minun kohdalla paljon vaarallisempia ja haitallisempia kun mikään muu mitä olen koskaan sairastanut. Ja sen myötä tämä vääristynyt kuva siitä että minä en kelpaa tällaisena on jopa melkeen tappanut minut.

Luin tänään jonkun kirjoituksen siitä miten kehopositiivisuuskampanja on “rokotekriittisyyteen verrattavissa oleva vaarallinen ideologia, joka aiheuttaa massiivista vahinkoa kansanterveydelle ja yksilöille”. Pointti tässä kirjoituksessa oli että kehopositiivisuus ihannoi ylipainoa. En linkkaa sillä en halua antaa tuolle kirjoittajalle yhtään enempää näkyvyyttä. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. En tee kumpaakana. Minä suutuin, mietin hetken asiaa vähän tarkemmin ja päätin kirjoittaa blogitekstin.  

Kehopositiivisuus kehottaa meidät kaikki hyväksymään itsemme sellaisina kun olemme. Mitä väärää siinä on? Ei kukaan puhu liikalihavuuden ihannoinnista eikä siitä etteikö ylipaino olisi terveysriski. Kehopositiivisuus pyrkii muuttamaan täysin vääristyneen ajattelumallin jossa sekä naiset että miehet kokevat että me emme kelpaa omana itsenämme vaan meidän pitää suorittaa, ostaa, kuluttaa, laihduttaa, tms sopiaksemme malliin. Mutta kun sitä yhtä oikeaa mallia ei ole olemassa!!!!

Minä olen toipuva itseäni-inhoaja. Minä olen jo ottanut monta babystepsiä matkalla kohti terveempää minäkuvaa. Näen itseni peilistä ja näen lihavan naisen. Mutta pikkuhiljaa näen myös naisen jonka ulkonäössä on hyviäkin puolia ja joka on pehmeä ja kaikin puolin hyväksyttävä sellaisena kun on. Mitä enemmän hyväksyn itseni, sitä enemmän haluan suoda itselleni sellaisen hyvinvoinnin. Tiedän että kehoni ei jaksa kauan kantaa tätä ylipainoa. Vaikka mitään vakavaa ei ole, minulla on pieniä kolotuksia ja kipuja jotka aivan varmasti tulevat pahentumaan matkan varralla jos en onnistu pudottamaan painoa.

Kehopositiivisuus ja laihdutus on kaksi ihan eri asiaa, mutta niillä on minun tapauksessani positiivinen yhteys. Mitä enemmän hyväksyn itseni, sitä enemmän motivoidun valitsemaan sen terveellisemmän tavan elää. En punnitse itseäni, joten en tiedä miten painoni kehittyy, mutta minullla on vaatteiden perusteella sellainen olo että paino on pikkuhiljaa kääntynyt laskuun. (Jos olet ensimmäistä kertaa lukemassa blogiani, voit lukea painonpudotusprojektistani kategoriasta “Babysteps painonpudotus”.)

Minä jatkan uskaltamista, itseni asettamista etusijalle ja positiivisemman minäkuvan harjoittelua ja totean että en jaksakaan vaivata omaa päivääni suuttumalla jollekin satunnaiselle kirjoittajalle. Pitäkööt hän mielipiteensä, mutta minäpä aion esimerkillä näyttää että minä olen oikeassa. :D

pic32

19. August 2017 · Comments Off · Categories: Minä

Olen aina kuvitellut että minusta tulee joku päivä äiti. Nyt on aika selvää että näin ei tule käymään. Sairastumiseni on suurin syy siihen ettei tätä mahdollisuutta minulle suotu. En ole itse valinnut lapsettomuutta, me ostimme kodin ajatellen että sinne mahtuu lapsia joku päivä. Ikävä kyllä sitä päivää ei koskaan tullut.

Tämä on aihe josta en ole puhunut kovinkaan monen kanssa. Lähipiirini ei ole kysellyt, enkä minä ole kertonut. On minunkin lihavaa mahaani taputeltu ja toivotettu onnea vauvan kanssa, mutta ei siellä ole ollut lasta kasvamassa vaan ihan vaan läskejä.

Nuorena toivoin että saisin ison perheen. Vuodet vierivät enkä tavannut sopivaa kumppania. Sitten sairastuin, elämäni mullistui ja alkoi toipuminen. Tapasin miehen, ostimme kodin ja kuvittelimme että perustamme perheen. Nyt, vuosia myöhemmin aviolitto on päättynyt, koti on toistaiseksi jäljellä mutta perhe loistaa poissaolollaan. Aina ei saa mitä haluaa.

Olen realisti. MInusta ei tullut äitiä, mutta ei se tarkoita etteikö minulla olisi perhettä. Minulla on monia läheisiä ihmisiä joista osan kanssa olen sukua ja osa on läheisiä ystäviä. Ystävieni lapset sukulaislapset ja kummilapseni ovat minulle tärkeitä ja läheisiä. Ei perheen välttämättä tarvitse olla biologinen ja itse synnytetty.

Arvostan omaa elämääni ja kaikkia sen käänteitä. Lapsettomuus on yksi osa sitä, mutta ei mitenkään se tärkein. Silti kipeä kohta. Minä olen kuitenkin saanut viettää aikaa monen upean lapsen kanssa vuosien varrella ja seuraan näiden lasten kasvua ja elämää ylpeänä kummitätinä ja läheisenä aikuisena.

Elämä ei todellakaan aina mene suunnitelmien mukaan, mutta se ei tarkoita etteikö elämä voisi olla arvokasta ja rikasta. Minä sopeudun tilanteeseen ja jatkan elämääni.

Tämä ei ole teksti jonka julkaiseminen olisi mitenkään helppoa. Ei kaikesta tarvitse puhua, eteenkään “julkisesti”, mutta joku outo tunne ajoi minut kirjoittamaan tästä ja julkaisemaan tämän tekstin. En edelleenkään halua puhua aiheesta sen kummemmin, mutta silti lapsettomuus on osa minua ja monella tavalla surullinen asia. Toisaalta ei lapset ole mitenkään ainut tapa elää hyvää elämää.

pic31

%d bloggers like this: