Selailin tässä hieman Facebookia ja törmäsin monenlaisiin juhannuskirjoituksiin. Osalla on mökkijuhannus suurella tai pienellä porukalla, osa viettää yksin ja kaikkea siltä väliltä. Tämä on aihe jota olen elämäni aikana pohtinut usein.

pic17

Minä en pidä “pakkojuhlinnasta”. Juhannus, joulu, uusivuosi ja vappu on juhlia jotka pitäisi viettää juhlien yhdessä suurella porukalla perinteisin menoin. Jos sinulla on perinteitä, ihmisiä joiden kanssa juhlia ja paikka jonne mennä, niin tämähän ei ole ongelma. Eikä tämä ole ongelma jos valitset toisenlaisen tavan “juhlia”. Mutta luulen että on aika monia jotka jotain muuta kun sen mitä heillä on. Tai vaikka valitsevatkin vaan kotonaolon, niin siinä vaiheessa kun joku kysyy mitä aiot tehdä ao juhlana tulee jonkinlainen häpeä jos ei ole suuria suunnitelmia. Näistä iloisista juhlista on tullut jonkinlainen pakko.

pic18

Mutta puhutaan nyt kuitenkin juhannuksesta kun juhannusta vietetään. Minä olen pienenä viettänyt juhannukset saaressa isolla porukalla. Lapsuuteni juhannukset oli niin täydellisiä kun vaan voivat olla. Näiden idyllisten lapsuuden juhannusten jälkeen olen viettänyt juhannusta missä milloinkin. Välillä ahdistuneena ja häveten omaa yksinäisyyttäni. Useimmiten kuitenkin seurassa.

pic19

Nykyään asun maalla ja nautin niin suunnattomasti siitä ettei minun tarvitse lähteä mihinkään ja siitä että saan vaan olla. Tänä vuonna olen väsynyt ja tarvitsen lepoa ja rauhaa. Ajatus siitä että pitäisi lähteä jonnekin “pakkoviettämään” on hirveä, silti tunsin pienen häpeän pistoksen kun luin kavereiden juhannuksista suurissa seurueissa. Halusin pysähtyä pohtimaan tuota tunnetta. Käsittämätöntä miten syvälle on juurtunut tunne siitä että tietyt asiat pitää tehdä tietyllä tavalla ja jos et jostain syystä pysty siihen olet jotenkin huonompi. En minä missään nimessä tietoisesti häpeä sitä että vietän juhannusta kotona lepäillen ja nauttien vapaasta, silti jostain syvältä sisimmistäni tuli tuo häpän pistos.

pic20

Jätän tämän aiheen tähän ja lähden koirani kanssa luontoon. Toivotan kaikille ihanaa, häpeä-vapaata juhannusta juhlitpa sitä ihan miten vaan!

Olen aina hävennyt sitä että olen ylipainoinen. Niin kauan kun muistan olen aina tiennyt olevani lihava. Tai luullut olevani lihava osan ajasta. Lihavuus on aina olltu minulle jotain huonoa.

pic12

 

Yksi, tällä hetkellä ajankohtainen, häpeän aiheuttaja on ollut lihavan ihmisen kesäpukeutuminen. Talvella voi ainakin luoda itselleen illuusion että vaatteet peittävät läskit, mutta kesällä joko istut sisällä, kärsit kuumasta tai näyttäydyt vähissä vaatteissa. Tai kaikkea noista. Kaikenlaiset “näin pääset kesäkuntoon” -laidutusjutut vaan pahentavat tuskaa.

Pahinta minulle ei ole kuitenkaan ollut kesäpukeutuminen, sillä kyllähän sitä nyt jonkunlaisen kompromissin löytää. Tai sitten sitä istuu sisällä. Minulle pahinta on ollut uinti. Olen aina rakastanut uintia, mutta minulla oli monta vuotta jolloin en kehdannut käydä uimassa kun olisin halunnut. Toki olen kärsinyt myös kaikenlaisista neurooseista kesäpukeutumisen suhteen. Puhumattakaan siitä jaksosta elämässäni jolloin hikoilin todella paljon ja kainaloihini ilmestyi paljastavat läiskät. Häpesin niin ettten tiennyt miten päin olisin ja koitin peittää ongelmaa kaikenlaisilla tavoilla.

pic13

Onneksi jotain on muuttunut minussa ja minä en enää jaksa välittää siitä mitä mieltä muut ovat siitä minkä näköinen olen tai mitä puen päälleni. Jos joku kokee ongelmallisena minun pukeutumisen, se on hänen ongelmansa, ei minun. Jos minä haluan mennä uimaan niin minähän menen. Tänään kävin jopa kaksi kertaa, ensin aamulla Siuntion kylpylässä vesijuoksemassa ennen työpäivää ja työpäivän päätteeksi järvessä koirani kanssa.

pic14

Tiedän että on monia jotka jättävät mielummin menemättä uimaan, tai pukeutumatta lämpimän sään mukaisesti siksi että häpeävät. Minäkin olen hävennyt, ja häpeän välillä vieläkin. Mutta huomaan myös että mitä enemmän uskallan sitä enemmän nautin. Minulla oli kausi kun olimme muuttaneet maalle, olin jättänyt vanhan elämäni ja olin toipumassa pahasta työuupumuksesta, jolloin en välittänyt ulkonäöstäni yhtään. Mitä resuisempi sen parempi. Menin tavallaan yhdestä äärilaidasta toiseen. Olin ollut töissä kosmetiikan maahantuojalla ennen maallemuuttoamme ja ulkonäkö oli monella tavalla läsnä arjessani. Nyt alan kokea jonkunlaista tasapainoa. En yritä tahallani olla mahdollisimman piittaamaton, mutta menen kyllä mukavuus edellä edelleen. En viitsi meikata arkisin enkä välttämättä edes juhlaan. Tosin välillä on kiva laittautua, mutta sopivassa suhteessa.

pic15

Nyt aion kuitenkin nauttia kesästä. Kauniina kesäpäivinä käyn uimassa ja nautin lämmöstä, ja kun sataa keksin muuta mieluisaa tekemistä.

pic16

09. June 2017 · Comments Off · Categories: Hyvinvointi, Pienet askeleet, Stressi

Uskon että en ole ainut joka kamppailee rajojen asettamisen kanssa.

pic09

 

Olen nyt tilanteessa jossa minulla on kolme työtä. A-klinikkasäätiöllä teen osa-aikaisena hanketyötä joka vie mukanaan ja jota voisin tehdä halutessani kellon ympäri seitsemän päivää viikossa. Tässä on todella tärkeää että osaan, muistan ja maltan rajata tehtäviäni, sillä muuten joudun tilanteeseen jossa minä olen se pullonkaula eikä asiat etene. Osa-aikaisen on todella tärkeää uskaltaa rakentaa se oma toimenkuva niin ettei sormet ole mukana kaikessa. Tämä on nyt todellinen haaste sillä olen työssä josta on nopeasti tullut intohimoni. Sinäänsä tiesin jo hakiessani työtä että tämä on sellainen työ jonka todella haluan, mutta tämä mennyt kuukausi on osoittanut että se on vielä mielenkiintoisempi kun luulin.

Spring Housella jatkan sijaisena TE-toimistojen verkkoneuvojana ja tämäkin työ tempaa mukaansa omalla tavallaan. Tämä on sinäänsä helpommin rajattavissa oleva työ ja tässä työ ei kulje mukaan kotiin, mutta silti työpäivät ovat usein hyvin intensiiviset. Teen asiakastyötä ja kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa ovat hyvin antoisia, mutta myös omalla tavallaan hyvin kuluttavia.

Kolmas työni on oman yrityksen kehittäminen. Se on nyt jäänyt vähimmälle huomiolle kun olen keskittynyt uusimpaan työhöni, mutta vaikka marraskuu tuntuu olevan kovin kaukana, tiedän että aika menee ja kohta olemme Celindan kanssa mielenterveysmessuilla puhumassa häpeästä. Olemme toki työstäneet tätä aihetta jo pitkään, mutta työtä on vielä paljon jäljellä, ja haluamme että tästä aiheesta tulee suurempi ja laajempi kokonaisuus kun pelkkä yksi luento. Häpeäprojektin lisäksi työstän myös muita projekteja ja yritän rakentaa yritykselleni uusia asiakkuuksia.

Työni ovat yksi kokonaisuus ja niiden rajaaminen on tärkeää, mutta jotenkin ehkä hallittavissa oleva. Riskinä on nyt että innokkaana haalin liikaa töitä projektityössäni, mutta toisaalta tiedostan kyllä rajat ja siellä työajan seuranta pitää huolen siitä että tunteja ei kerry liikaa.

Toinen, vaikeammin rajattavissa oleva kokonaisuus, on vapaa-aika. Ongelmana on että olen huono sanomaan ei. Minulle tulee kaikenlaisia pyyntöjä joihin haluaisin usein suostua. Jos joku ihminen tarvitsee apua ja minä osaan auttaa tuntuu todella vaikealta sanoa etten nyt voi auttaa. Mutta minun on oman jaksamisen vuoksi pakko kieltäytyä asioista. Jos vastaan kaikkeen kyllä olen hyvin pian lähellä loppuunpalamista. Viime vuosina olen monta kertaa tuntenut loppuunpalamisen oireita. Onneksi olen oppinut tunnistamaan itsessäni nämä oireet ja osaan aika pian katkaista kierteen.

IMG_4951

Rajoja pitää asettaa harrastusten, yhdistystoiminnan ja jopa ystävien suhteen. Ystäville rajojen asettaminen on se vaikein kohta. Mutta fakta on se että minä olen ensisijaisesti vastuussa omasta itsestäni, omasta jaksamisestani ja vasta sitten voin antaa itsestäni muille. Jos oma energia on miinuksella, minusta ei ole mitään hyötyä kenellekään.

Tämä tuskin lienee kenellekään uuttta. Jotta jaksan itse, on asetettava rajoja. Mutta miten se tehdään? Minulla on tästä muutama ajatus jotka toimivat omalla kohdallani.

Ensinnäksin on tunnistettava missä se raja menee. Yksi ongelma on että me emme reagoi niihin ensimmäisiin varoitusmerkkeihin, vaan ongelma vaan paisuu kunnes se on niin suuri että sitä on mahdotonta olla huomaamatta. Silloin ongelman korjaaminen on paljon vaativampaa kun jos ongelmaan tarttuu ensimmäisten varoitusmerkkien kohdalla. Tämä on yleensäkin minun mielestä kaiken hyvinvoinnin a ja o: OPI TUNTEMAAN ITSESI. Tiedosta missä rajat menee ja miten sinä korjaat tilanteen. Mikä lataa akkujasi. Milloin akku on menossa tyhjäksi.

Toinen asia on OPI SANOMAAN EI. Jos et jaksa, halua, viitsi sinulla on täysi oikeus sanoa EI. Se on hyvin helppoa. Ja niin pirun vaikeaa.

Kolmanneksi (tämä tuli jo ensimmäisessäkin kohdassa): OPI TUNNISTAMAAN MITEN LATAAT AKKUSI TAAS TÄYTEEN. Mistä saat energiaa, mikä rauhoittaa ja rentouttaa sinut.

Neljänneksi OPI HILJENTÄMÄÄN SISÄINEN ÄÄNESI JOKA VÄITTÄÄ ETTÄ SINÄ ET VOI HILJENTÄÄ TAHTIA. Kyllä voit. Kukaan ei ole korvaamaton. Lapsesi ei mene pilalle vaikka vietät vähän omaa aikaa tai jätätte väliin jonkun aktiviteetin ja vietätte vaikkapa leppoisan leffaillan. Työnantajasi ei anna sinulle potkuja vaikka vähän hidastat tahtia. Puutarhasi ei muutu viidakoksi vaikka jätät ruohon leikkamisen huomiselle (usko minua, meillä on tästä kokemusta).

Ja kyllä, omia ajatuksiaan, tekojaan ja tottumuksiaan voi muuttaa. Se ei tapahdu yön yli eikä edes viikossa tai kuukaudessa, mutta pikkuhiljaa huomaat että olet onnistunut. Pienin askelin, hetki kerralaan.

Esimerkki omasta elämästäni: 1) Ensimmäiset merkit loppuunpalamisesta on että ärsyynnyn asioista jotka normaalisti eivät millään tavalla ärsytä minua, esimerkiksi kaupan kassalla kun joku hidastelee tms yhentekevää. 2) Olen luopunut säännöllisestä vesipelastusharrastuksesta. Vaikka se on kivaa ja vaikka nautin siitä todella paljon, koen että rankassa elämäntilanteessa se että minulla menee kokonainen arki-ilta veperannassa on liikaa. Saatan käydä moikkaamassa kavereita ja käyn sitten uimassa koiran kanssa viereisellä rannalla, tai jos jaksan menemme yhdeksi illaksi silloin tällöin treenaamaan, mutta tässä mennään täysin minun fiiliksen mukaan. Jos en jaksa, niin en mene. 3) Saan energiaa luonnosta, merestä ja ihan vaan sohvalla loikoilusta. Kun haluan tyhjentää aivoni pelaan jotain todella yksinkertaista peliä koneella, esimerkiksi pasianssia tms. 4) Tästä on todella monta esimerkkiä, mutta olen luopunut monista kivoista asioista. Olen myös oppinut hiljentämään sisäisen vaativan ääneni liittyen esimerkiksi siivoukseen. Nautin kun kotini on siisti ja asiat ovat paikallaan, mutta osaan rentoutua myös vaikka ympärilläni on totaalinen kaos. Tosin en halua vieraita kotiini jos koti on pahimmillaan, joten on tässäkin vielä kehittämisen varaa. :) Mutta pienin askelin edetään!

pic10

04. June 2017 · Comments Off · Categories: Hyvinvointi, Minä

Olen aina ollut itsenäinen ja pärjäävä. En ole pahemmin huolinut apua, vaan olen halunnut hoitaa kaiken itse. Tarina kertoo että kun isoisovanhempani joutuivat aikanaan ottamaan vastaan sosiaaliavustusta (köyhäinapua tai mikä nimi lienee ollut silloin?) eräs sukuni naisista maksoi takaisin jokaisen pennin. Apua ei oteta vastaan vaikka mikä olisi. No, en ole ihan niin ehdoton, mutta olen minäkin aina ollut “minä-itse” tyyppinen.

pic07

Sinäänsä uskon että loppupeleissä olemme itse vastuussa omasta itsestämme (jos olemme kykeneväisiä siihen eikä meillä ole vammaa tms joka estää itsenäisen elämisen), mutta olen enemmän ja enemmän oivaltanut että elämässä on tärkeää osata myös ottaa vastaan apua. Kaikkea ei tarvitse kantaa omilla harteillaan. Olen minä toki osanut pyytää apua kun en työssä osaa jotain tai neuvoja jos olen eksynyt. Luonteeni on kuitenkin pitkälti sellainen että vaikka kuinka sattu syvällä sisällä niin hymyilen ja vastaan että kaikki hyvin jos joku kysyy.

Olen kuitenkin kovin ylpeä itsestäni että osasin hakea apua ajoissa kun masennuin reilu vuosi. Se että sain apua heti kun sitä tarvitsin on auttanut minua pärjäämään sairauteni kanssa. Toivon vain että nyt kun sote-uudistus mullistaa palvelujärjestelmämme emme samalla romuta mahdollisuutta saada apua kun sitä tarvitaan. Eiköhän uudistuksen tarkoitus ole että avun saanti helpottuu, mutta hyvin skeptinen minäkin olen että toteutuuko tämä tosiaan. Toivon että toteutuu, mutta en laittaisi rahojani likoon sen puolesta. Mutta en nyt kirjoita tästä kritisoidakseni keskeneräisiä yhteiskunnallisia muutoksia.

Minulla on enemmän ja enemmän voimistunut ajatus että henkilökohtaisen hyvinvoinnin taustalla on hyvä itsetuntemus. Mitä paremmin tunnen itseni sen nopeammin osaan hakea apua kun omat voimavarat eivät riitä asian käsittelemiseksi. Tai osaan puhaltaa pelin poikki kun tuntuu että nyt mennään väärään suuntaan.

pic08

Minulla on mennyt lujaa taas viime aikoina. MInulla on sellainen taipumus ja periaatteessa voin paremmin kun ympärillä sattuu ja tapahtuu. Viime viikolla alkoi kuitenkin olla sellainen olo että nyt vauhtia on liikaa. Painon jarrua ja olen viettänyt rauhallisen viikonlopun nukkuen, ulkoillen ja löhöillen sohvalla. En ole tehnyt kaikkea sitä mitä “piti”. Olin suunnitellut tälle keväälle vaikka mitä pihatöitä ja kodin järjestelyjä, mutta en ole tehnyt mitään niistä. Kyllä minä ehdin kun tuntuu siltä ja minähän voin vaikka pyytää apua niin kaikki sujuu helpommin. ;)

Huomenna menen levänneenä ja innokkaana töihin ja ensi viikolla onkin sopivassa suhteessa kiirettä, mutta myös mkavia tapaamisia ja toivottavasti hyviä hetkiä ystävien ja tuttavien kanssa.

31. May 2017 · Comments Off · Categories: Häpeä

Se tunne kun olet koko elämäsi hävennyt sitä miltä näytät..

pic06

Olen oppinut peittämään sen aika hyvin. Olen oppinut elämään sen kanssa, mutta välillä se häpeä voittaa tietoisen minän ja minä muserrun sen alle.

Minä olen aina ollut lihava. Olin aina se joka valittiin viimeisenä joukkueeseen jumppatunnilla. Se joka oli aina jollain tavalla erilainen. Minua ei ole koskaan kiusattu, mutta tunsin kuitenkin itseni ulkopuoliseksi jollain tavalla. Se joka on kiva ja hyvä kaveri, mutta joka on läski eikä siksi koskaan kelpaa ihan täysin.

Tiedän että tämä on hyvin pitkälle oman pääni sisällä tapahtuvaa, mutta minä olen oikeasti todella lihava ja vaikka minä en ole kokenut kiusaamista en voi välttyä ihmisten katseilta. Niiltä jotka tuntuvat sanovan “onneksi en ole lihava niinkun tuo ällötys”. Niitä katseita näen nytkin enkä enimmäkseen välitä, mutta välillä kun mieli on maassa ne katseet tuntuvat tikariniskuilta ja taas kerran häpeän itseäni.

Olen kantanut, ja kannan edelleen, sisälläni suurta häpeää lihavuudestani. Vaikka yritän kompensoida sitä miten niin tuntuu etten kuitenkaan ihan kelpaa. Olen aina se läski…

Nyt on tullut aika irtautua häpeästä. Kokemusasiantuntijakollegani Celinda Byskata ja minä luennoimme Mielenterveysmessuilla Wanhassa satamassa Helsingissä keskiviikkona 22.11 otsikolla “Häpeän kahdet kasvot: kun häpeä muuttuu elämää kahlitsevaksi tunnetilaksi”.

Olen painonpudotusprojektissani vaiheessa yksi jossa keskityn liikuntaan. Silti huomaan koko ajan että ruokailutottumukseni ovat muuttumassa vaikka tässä vaiheessa en edes yritä muuttaa mitään syömiseni suhteen. Toisaalta juuri tämä olikin se tarkoitus. Tekemällä asiat “väärin päin” yritän opettaa itselleni uuden ajattelumallin ja se näyttää toimivan erittäin hyvin.

pic05

 

Liikunnan suhteen en ole yllättävästä sairastumisestani johtuen edistynyt haluttuun tahtiin, mutta sekään ei haittaa sillä tämä on pysyvä elämänmuutos eikä mikään lyhytjänteinen painonpudotus. Elämässä sattuu ja tapahtuu ja kaikkea ei voi tehdä kerralla. Pienin askelin lisään liikuntaa elämääni ja kunhan totetan että liikkuminen alkaa olla hallussa niin keskityn enemmän ruokailutottumuksiini. Minulla on vuoden alusta asti ollut tapana käydä alkuviikosta uimassa/vesijuoksemassa ja tästä on tullut rutiini jota oikeen odotan. Jos jostain syystä se jää väliin niin oikeen odotan että pääsen seuraavan kerran pulahtamaan altaaseen. Tämä on siis jo nyt hallussa. Sen lisäksi liikun päivittäin koirani kanssa, joten sekin on jo rutiini ja hallussa. Liikuntatavoitteen kolmas vaihe on kotijumppa jota olen harrastanut aina välillä, mutta se on se liikuntamuoto joka ei vielä ole hallussa. Minulla on into ja tunnen miten hyvää kotijumppa tekee, mutta en ole vielä saanut sitä rutiiniksi. Se on se joka jää pois kun olen väsynyt ja jos tuntuu raskaalta. Nyt tämä on siis se johon keskityn painonhallintaprojektissani. Pienin askelin tottakai.

Minulla oli ennen sairastumistani käytössä aktiivisuusranneke ja olin päässyt hyvään vauhtiin. Minulla oli kasvava viikkokäyrä ja askeleet ja päivittäiset aktiivisuustasot olivat kohtuullisen hyvät, toki päivittäisiä vaihteluja oli ja niin tulee aina olemaankin. Sairastumisen myötä otin rannekkeen pois käytöstä ja torstai-iltana laitoin sen takaisin. Ihan ilman sen kummempaa tavoitetta, olen edelleen toipumassa enkä siksi voi/halua/pysty liikkumaan tavoitteellisesti, mutta halusin seurata missä mennään näin toipilaana. Eilen oli erityisen kevyt päivä liikkumisen suhteen ja tuntuu etten tehnyt juuri mitään. Silti askeleita kertyi yli 5000 ja aktiivisuustaso oli myös yli 50%. Joten olen erittäin tyytyväinen. Tämä taso ilman mitään ponnisteluja, olen itse asiassa tarkoituksella ottanut erityisen rauhallisesti.

Ruokailun suhteen olen myös ollut tyytyväinen. Huomaan että herkutteluhalu on vähentynyt, haluan syödä terveellisemmin ja pienempiä annoksia. Saatan ostaa rutiininomaisesti jotain perjantaiherkkua kaupasta ja kotina jään pohtimaan tekeekö edes mieli syödä sitä. Ahtaan sen sisääni vanhasta tottumuksesta, mutta olo ei koheennu siitä, lähinnä tuntuu että se on turha. Olen tähän niin tyytyväinen. Tämä on tavoite ja se että olen tässä vaiheessa jo näin pitkältä tuntuu aivan uskomattoman hyvältä! Uskon ja tiedän että olen nyt oikealla tiellä ja että pitkällä tähtäimellä tällä elämäntavalla tulee olemaan hyvin suuri vaikutus painooni, terveyteeni ja elämänlaatuuni. Tämä projekti on alkanut jo neljä vuotta sitten kun aloin aktiivisesti havainnoimaan sitä mitä suuhuni pistin ja pikkuhiljaa olen oppinut että se rasvaisen ja epäterveellisen ruuan syöminen vaan pahentaa oloani ja että en edes tykkää sen mausta.

Nyt minulla on uusi slogan jota olen painottanut ja jota tulen painottamaan entistä enemmän. Nimittäin “tee se mahdollisimman helpoksi”. Kotijumppa siksi että voin tehdä sitä milloin haluan, missä haluan ja ilman sen kummempaa ennakkovalmistelua. Uinti siksi että se on minulle rakkain liikuntamuoto, mutta vain kerran viikossa jotta siitä ei tule negatiivinen pakote. Koiralenkit siksi että ne pitää tehdä joka tapauksessa. Ruuan suhteen valitsen esimerkiksi babyporkkanat ja valmiit salaatit siksi että tässä vaiheessa haluan päästä mahdollisimman helpolla. Jos haluan napostella jotain on paljon helpompaa valita se terveellinen vaihtoehto jos minulla on jääkaapissa valmiina babyporkkanoita kun että kuorin porkkanan ja napostelen sitä. Ei siksi että porkkannan kuoriminen olisi vaikeaa ja vaativaa, vaan ihan siksi että kun se on valmiina niin minulla ei ole kiusausta tarttua juustonpalaan tai karkkipatukkaan, vaan tartun siihen porkkanapussiin.

Tällaisia ajatuksia tänään ja näillä mennään nyt hitaasti mutta varmasti kohti pysyvää elämäntapamuutosta!

25. May 2017 · Comments Off · Categories: Minä, Pienet askeleet, Uudistumista

Minulla oli työ jossa viihdyin, työyhteisö joka oli aivan huippu, mielenkiintoisia kohtaamisia päivittäin ja mukava työmatka ja -aika. Silti minussa nakersi muutoksen tarve. En itsekään oikeen ymmärtänyt tätä, sillä enhän minä ollut paikallani edes kovinkaan pitkään, mutta jokin patisti minua jatkamaan matkaa. Yritin hillitä tuon sisäisen äänen. Sitten luin jotain joka herätti mielenkiintoni…

pic01

Tuon lukemani seurauksena aloitin pari viikkoa sitten uuden, osa-aikaisen työn A-klinikkasäätiön KokeNet – mieli mukaan palvelun projektisuunnittelijana. KokeNet on sähköinen, matalan kynnyksen kokemusasiantuntijoiden neuvontaa tarjoava palvelu päihde- ja mielenterveysongelmia kokeville ja heidän läheisilleen. En hylännyt vanhaa kokonaan vaan jatkan Spring Housella sijaisena ja Babysteps Consulting tulee heräämään hiljaiselostaan.

Olen aivan innoissani siitä että saan mahdollisuuden olla mukana kehittämässä tätä upeaa palvelua jossa pääsen taas työskentelemään kokemusasiantuntijuuden parissa. Olen ehtinyt olla viisi päivää uudessa työssäni ja tuntuu että olen tullut kotiin. Samalla olen kiitollinen etten joudu täysin jättämään työtäni työttömien parissa joka opettaa minulle niin paljon joka päivä. Tarkoituksena olisi vielä että kirkastan ajatustani siitä mihin suuntaan lähden kehittämään omaa yritystäni ja pikkuhiljaa lähteä toteuttamaan tavotteita joita minulla on yrittäjänä.

pic03

Olen kiitollinen, innostunut ja hyvällä tavalla jännittynyt. Paljon on tapahtunut taas lyhyen ajan sisällä ja nyt minun on tärkeä muistaa kuunnella itseäni jotta en rasita itseäni liikaa. Huomenna on kaksi viikkoa siitä kun jouduin yllättäen sairaalaan ja sain kuulla sairastavani vakavaa sairautta. Se tuntuu tällä hetkellä etäiseltä unelta, sillä olen onneksi kuntoutunut todella hyvin ja nopeasti. Tämä on kuitenkin se vaaran paikka. Jos lähden hötkymään liian nopeasti ja unohtaen itseni olen pian taas tilanteessa jossa voimat loppuu. Joten nyt aion hiljentää tahtia, nauttia alkukesän herkästä vihreydestä ja pienin harppauksin rakentaa itselleni toimivan arjen uudessa työtilanteessa.

Minulle on tärkeää kuunnella itseäni ja siksi hain tätä uutta työtä. Jätin kokopäivätyön jossa oli hyvä olla, mutta minä halusin aktiivisemmin mukaan kokemusasiantuntijuuden pariin ja nyt tuntuu että olen löytänyt sen puuttuvan palan. Minä olen ennen kaikkea kokemusasiantuntija ja on jännä huomata miten viime vuosina siitä on kasvanut niin olennainen osa minua. Kokemusasiantuntijuus on mukana kaikessa mitä teen. Vaikka sirpaleinen työtilanteeni saattaa vaikuttaa ulkopuolelta vaativalta, tämä sopii minulle. Tämä on osa sitä henkilöä joka minä olen juuri nyt. Katsotaan mitä tästä kehitty.. :)

pic02

Minulle sattui kaunis viikko toipumiselle! Olen nauttinut säästä ja vapaasta ja ulkoillut paljon. Fyysinen jaksaminen on vielä kaukana normaalista, mutta pienin askelin mennään kehoa kuunnelleen. Vointi on kuitenkin hyvä ja olen saanut kuulla kuinka hyvinvoivalta näytän, joten sen puolin olen hyvin tyytyväinen. Kävin kontrollikäynnillä lääkärillä perjantaina ja sain luvan elää normaalisti, tietty jaksamisen rajoissa.

kunto

Tästä päästäänkin painonpudotukseen. Minulla on kolmivaiheinen suunnitelma miten pudotan painoa ja miten teen elämänmuutoksestani pysyvän. Meneillään on ensimmäinen vaihe jossa keskityn liikuntaan. Matkassa on ollut vähän turhan paljon mutkia, kuten yllättävä sairastuminen, mutta fiilis on hyvä ja luottavainen. Olen käynyt uimassa aina kun se on ollut mahdollista, päivittäinen lenkkeily kuuluu jo rutiineihin ja olen jo jumppaillut kotona aina välillä kun vointi on ollut tarpeeksi hyvä. Ennen sairastumista seurasin liikuntaa aktivisuusrannekkeen avulla ja olin erittäin tyytyväinen kehitykseeni. Sairastumisen myötä kaikenlainen liikunta on mennyt aika vähiin, mutta olen ulkoillut joka päivä ja huomenna olisi tarkoitus aloittaa viikko taas vesijuoksun ja uinnin merkeissä.

Eroa aikaisempiin laihdutuksiin ja elämäntapamuutosyrityksiin on se että tällä kertaa odottamattomat tapahtumat eivät katkaise hyvin alkanutta muutosta, vaan pelkästään hidastavat sitä. Vaikka olen vasta liikuntaan painottuvassa vaiheessa olen huomannut positiivisia merkkejä myös ruokailutottumuksissani. Tämähän on koko ajan ollut tavoite. Mutta kiirettä en pidä. Nyt kuuntelen kehoani, jaksamistani ja fiilistä ja menen sen mukaan.

Omasta toiveestani sairauslomani päättyy tänään ja huomenna alkaa arki. Koen olevani valmis siihen ja vaikka fyysinen kunto ei ole vielä ihan palautunut, muuten olen paljon paremmassa kunnossa kun ennen sairaalareissua. Oudot oireilut saivat selityksen sairastumisen myötä ja olen todella helpottunut ettei kyseessä ole astman paheneminen.

Aloitan kuitenkin arjen hieman eri tavalla kun ennen. Aion oikesti nyt tehdä työtä sen eteen että asetan itseni ja oman jaksamiseni etusijalle. Olen tavallaan tähdännyt tähän jo jonkun aikaa, mutta nyt aion tehdä sen vielä tietoisemmin. En ole hyödyksi kenellekään jos en itse ensisijaisesti huolehdi itsestäni ja omasta voinnistani.

16. May 2017 · Comments Off · Categories: Minä

Kävin lähellä kuolemaa…

sairaala

Perjantaina menin aamulla normaalisti töihin. Perjantai-iltana makasin sairaalassa valvontaosastolla ihmettelemässä miten tässä kävi näin. Kävin päivällä työterveydessä varmistamassa että outo oire ei ollut perinnöllisen sairauden aiheuttama, lääkäri lähetti sairaalaan, sairaalassa ilmeni että juuri siitä oli kyse ja pahimmasta mahdollisesta variaatiosta. Onneksi näin kävi, sillä olin kolme yötä sairaalassa, sain lääkityksen ja nyt toivun kotona. Mutta olen elossa!!

sairaala1

Kaikki meni niin nopeasti. Viime viikolla aloitin uuden, osa-aikaisen työn (kerron siitä lisää myöhemmin), olin innostunut ja täynnä vauhtia ja yhtäkkiä vauhti pysähtyi. Minä olin elämäni ensimmäistä kertaa sairaalassa potilaana. Olen huono pyytämään apua ja pyysin anteeksi sairaanhoitajilta kun vaivasin heitä mielestäni jonkun todella vähäpätöisen asian vuoksi. Sairaanhoitajat tostelivat että heidän kuuluu auttaa minua näiden asioiden kanssa ja että se on heidän työtään. Tuntui niin epätodelliselta sillä tunsin itseni terveeksi. Ja siitä huolimatta minut kuljetettiin vessaan pyörätuolissa.

sairaala3

Kun pääsin kotiin sairaalasta tunsin pelkkää onnea. Kotona odotti maailman iloisin koira ja oma sänky. Tunsin olevani kiitollinen siitä että en palanut tyhjään kotiin kuten huonetoverini joka kotiutettiin samana päivänä kun minut. Tunsin olevani kiitollinen siitä että minulla on koti johon palata. Tunsin olevani kiitollinen siitä että minulla on ihmisiä ympärilläni jotka välittävät ja auttavat. Olen kiitollinen myös siitä että sairastan jotain joka voidaan hoitaa lääkkeillä ja siitä että asun maassa jossa minulla oli mahdollisuus saada loistavaa hoitoa ja jossa minulla on varaa ostaa tarvitsemiani lääkkeitä.

sairaala4

Olen eilen ja tänään istunut auringossa pohtimassa elämääni. Olen kyseenalaistanut elänkö niinkuin haluan ja onko suunta johon tähtään oikea. Tällä hetkellä tuntuu että on. Koen että minulla on ympärilläni suuri piiri tärkeitä ja rakkaita ihmisiä joille minä olen tärkeä. Koen että asun paikassa jossa viihdyn ja jossa pääsen rentoutumaan. Koen että teen työtä jolla on merkitystä ja joka antaa minulle paljon. Koen että minulla on tavoitteita jotka ovat realistisia.

sairaala5

Ei kaikki ole täydellistä, eikä pidäkään olla. Minulla on ollut paljon vastoinkäymisiä ja on paljon sellaista jota minun tulee muuttaa. Mutta kun pohdin elämääni olen kuitenkin ennen kaikkea kiitollinen ja toiveikas. Uskon että tulevaisudessa on paljon hyvää ja päätän keskittää energiani rakentaakseni niitä hyviä asioita ja siten saan voimia selviytyäkseni niistä karikkoisista hetkistä. Onnellisena siitä että olen elossa jatkan elämääni kiitollisena, toiveikkaana ja uteliaana. Kun on paljon pahaa, saa myös paljon hyvää!

sairaala6

 

06. May 2017 · Comments Off · Categories: Hyvä olo, Koiranelämää, Minä

Kirjoitin pari päivää sitten tärkeimmästä voimanlähteestäni, merestä. Minulla on toinenkin, vielä voimakkaampi terapiaelementti nimittäin Newfoundlandinkoirani Eevi. Eevi vilahtelee kuvissa ja teksteissä täällä blogissa ja olen varmaan kirjoittanut siitä miten tärkeä Eevi on minulle, mutta Eevi ansaitsee ihan oman tekstin.

Eevi4

Jäin lähes päivälleen kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa pitkälle sairauslomalle. Kesällä 2009 päätin luovuttaa, irtisanouduin työstäni ja muutimme maalle. Kuntoni oli todella heikko ja koko syksy meni kun sumussa. Nukuin todella paljon. Marraskuussa 2009 meille muutti Eevi. Pieni (tai no, noin 7-kiloinen), musta koiranpentu joka valtasi sydämmeni ensitapaamisellamme.

Eevi märkä

Eevin kanssa tutustuin uuteen kotiseutuuni, tutustuin uusiin ihmisiin, sain uuden harrastuksen ja kuntouduin pikkuhiljaa työkykyiseksi. Polkuni takaisin täyskuntoiseksi työntekijäksi oli pitkä ja raskas ja koin monta takapakkia. Minulla on aina ollut tukena nyt jo suureksi kasvanut musta nöffityttöni.

Eevi6

Eeville minä olen maailman tärkein ihminen. Toki Eevillä on muitakin tärkeitä ihmisiä ja Eevi on tyytyväisimmillään laumansa ollessa kasassa täyslukuisena, mutta kukaan ei tule lähellekään minua Eevin mielestä. Tämä varmaan johtuu siitä siteestä jonka loimme Eevin ollessa pentu kun minä olin koko ajan läsnä.

Eevi1

Syvimmissä epätoivon hetkissäni Eevi on pelastanut minut, sillä en voisi kuvitellakaan että jättäisin Eevin. Eevi tulee uskollisesti ja iloisesti mukaani ihan minne vaan keksin mennä. Minulla on lenkkikaveri joka on aina valmis kiertelemään Kopparnäsin rantoja kanssani ja joka vaatii sen lenkin vaikka olisin kuinka väsynyt. Lenkki piristää aina, on sää mikä tahansa.

Eevi3

Kun tulen kotiin Eevi on suorastaan naurettavan onnellinen. Minulla on joku joka kaipaa minua aina kun en ole läsnä ja joka hyväksyy minut juuri sellaisena kun olen. Eevin ansiosta käyn niin usein voimanlähteelläni, meren ääressä, sillä ilman Eeviä menisin tuskin läheskään niin usein haistelemaan meren tuulia.

Eevi 5

Eevi tekee minusta paremman, iloisemman ja onnellisemman ihmisen.

Eevi2

%d bloggers like this: